sillisalaattia

Elämä on mukavaa, sellaista sillisalaattia. Vaikkakaan en sillisalaatista tykkää, mutta näin vertauskuvallisesti. Olen tehnyt töitä, käynyt koulussa, touhunnut kotona, vähän rakennuksella, ajellut edes takaisin autolla ja kerkesinpä vielä ennen joulua tännekin päivittämään oloamme. Kieltämättä vähän tuntuu että josko sitä johonkin keskittyisi välillä ihan kunnolla, mutta kun ei pysty, ei kykene nyt. Koulua on vielä tasan 1 tehtävä jäljellä, jonka teemme huomen aamuna pois. Ja siinä se sitten on. Hurjaa, 17 vuotta koulua puolen vuoden työtauolla. Kyllä se nyt riittää tältä erää. Vaikkakin pieniä sieviä suunnitelmia on opiskelun parissa, ehkä haaveita, unelmia paremminkin jatkosta, mutta aika näyttää mihin sitä kulkeutuu. Ihan oikeasti en vielä ymmärrä, että opiskelut on nyt opiskeltu, ja ammatteja kertynyt ihan kaksin kappalein (sairaiden- sekä terveiden hoitaja). En juurikaan osaa stressata jatkosta, kai alitajuisesti kuvittelee opintotuen kilahtavan tilille niinkuin aina ennenkin, ja kouluun voivan mennä jos sille tuntuu. Mutta ehkä tästä olostuu tähän uuteen olomuotoon. Tai sitten luottoa tuo se, että hoitajalle töitä riittää, kun vaan lähtee tekemään niitä, töitä siis.
Mutta seuraavassa tunnelmia rakennukselta, nämä kuvat tuntuu jo aika kivalle, siellä on tapahtunut jotakin sitten kevään ja kesän :)

Makuuhuoneet, 3kpl ja perällä tilava vessamme.
Niin, ja luukku vintille.

Leivinuuni, sen kävi meille tekemässä Nilsiän takka ja uuni.
Tiili on vaalea ruukintiili, eli se ei ole sileä,
kuvasta ei nää muuta kun, että on vaalea.

Marraskuussa, kun lumet sulivat pois.
Eikä sitä lunta ole kuulunut vieläkään takaisin.

Piha vaatii pientä laittoa vielä...

Mutta, seiniä on kovasti tasoiteltu, ja hiottu, tasoiteltu ja hiottu. Vähän kattoja myös. Kohta pääsee maalailemaan sitten.. Ja kattoa paneloimaan, sittenhän sitä alkaa näyttää jo sille kuin pitääkin. Sisällä on onneksi lämmintä, niin rakennuksella kuin täällä mökissäkin.
Huomenna siis kouluun, ja jouluostoksille. Joulu saa tulla jo meille ainakin!

se meni jo

Nimittäin se syksy, se meni jo. Kamerasta löytyi vain kärpässienen kuvia. Hieman huolestuttavaa, minne tämä aika oikein katoaa. En myönnä olevani kiireinen, mutta kai sitä tekemistä vaan on sitten ollut ihan tarpeeksi asti. Näkeehän sen jo blogistani, ei ole liiemmin päivityksiä tipahdellut.
No mutta, nyt eletään viimeisiä päiviä leikki-terkkarina. Nimittäin vihon viimeinen harjoitteluni uhkaa loppua. Ei sillä, tämä harjoittelu saakin loppua, olen nähnyt jo työterveyshuollon salat ja uskon sen tältä erää, eikä se ole herättänyt minussa muuta kuin valtaisia haukotuksia. Paitsi, tänään olin tilakäynnillä, ja siellä NAVETASSA oli kivaa. Harmi vaan kun piti tehdä niitä muistiinpanoja, mutta onneksi kiltti agrologi-setä kertoi minulle kaikkea mielenkiintoista oheistietoa - muutakin mitä piti kirjoittaa ylös siis. Voi niitä pieniä vasikoita, ne oli aika söpöjä. Ja jotenkin se koko navetta oli niin idyllinen. (kyseessä ei ollut siis huippunykyaikainen super-hyper-robotisoitu navetta, vaan semmonen ihan tavallinen, lehmiä ehkä noin 20.) Alan ehkä illalla puhua seuraavata rakennushanketta läpi. Voi olla ettei rakennuslupaa tipu edes sisäisissä neuvotteluissa, mutta yrittää voi, ja tiedä vaikka joskus... kiva on ainakin haaveilla. Realismi on sitten ihan muuta, mutta minä olenkin enemmän semmoinen positiivari.
Tosi on, että joulu tulee jälleen. Ja näyttää sille kuin vuosi sittenkin, että se kerkeää yllättää minut. Mutta ehkä jo viikon päästä pysäytän ajan ja ryhdyn odottamaan joulua kaikessa rauhassa. Jouluvalojen laitosta se alkaa. Ja joulukortti asian pähkäilystä. Joululahja-asiaa olen jo miettinyt ihan salaa, ja miehelle olen keksinyt harvinaisen monta lahjaideaa...
Nyt taidan etsiä sen navetalle haisevan pipon ja lähteä se päässä lenkille :)

hengissä

hei, me ollaan hengissä. pikku mokki on pystyssä, ja uusi talokin :) vaikka naapurissa on tehty louhintatöitä ja siitä johtuen maa on välillä tärissyt kovastikin.
uusi talo valmistuu pikku hiljaa. väliseinät on pystyssä, ja sisustus juttuja mietitään. pitäähän siellä pieniä tasoitusoperaatioita tehdä ja kaikkea semmoista inhottavaa näkymätöntä hommaa.. siitä se valmistuu vielä jonakin päivänä.
joulu tulee niin kovaa vauhtia, että heikompi päistä ehkä jo hirvittäisi :D
mutta elämä on nyt tässä ja sitä vaan mennään.

yritän löytää paremman rakosen päivityksille, ehkä jopa kuvien kera...

ihmisiä

Olen tavannut monenlaisia ihmisiä. Oikeastaan eihän sitä kaikkia tapaamiaan muistakaan enää. Mutta tiistaina, minulla oli jälleen vallan kiintoisa tapaaminen. Siinä taas heräsin miettimään, miten se onkaan oikeasti rikkaus, että me ollaan kaikki omia persoonia, jokainen omalla tavallaan kiinnostavia.
Tapasin oikeastaan monta uutta ihmistä, ja huomasin taas miten toisten kanssa on heti vaan helppo olla - ja toisten kanssa on välissä enemmän tai vähemmän jotain juttua.
Mutta, olin siis kahden ennestään tuikituntemattoman ihmisen kanssa pimputtamassa ihmisen ovikelloa, josta en tiennyt muuta, kuin että hän on jo "iäkkäämpi". Aika hauska tilanne. No, kanssa matkaajiini olin vähän kerennyt tutustua tosiaan -toiseen parin tunnin, ja toiseen 15 minuutin ajan. Yllättävän hyvin olimme heti kuin pidempäänkin yhdessä työskennellyt kotihoidon tiimi. Teimme moniammatillisen ennaltaehkäisevän kotikäynnin, ja meillä oli rehellisesti sanottuna hauskaa. (ainakin minun mielestä :)
Tämä oli koulussa taas niitä juttuja, jota vastaan ennakkoon kapinoin omassa mielessäni. Meille infottiin asiasta varsin viimetippaan (jälleen), ja aikoja näihin käynteihin ei oltu varattu lukujärjestykseen. Eikä tuosta päivästä minun ammatillisen kasvuni kannalta ollut merkittävää hyötyä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikein mukava kokemus. Ja kokemuksiahan tässä elämässä pitää kerätä, hyviä ja huonoja. Tutkimme yrttitarhaa, kuuntelimme musiikkia, joimme kahvia, juttelimme niitä näitä, ja otimme muutaman verinäytteen sekä mittasimme verenpaineen. Juteltiin ihan asiastakin, tehtiin pari kyselyä ja juteltiin taas monesta muuten vaan mukavasta asiasta.
Oikeastaan se oli aika rentouttavaa - syöksyä täysin tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa, ja huomata että ei tarvitsekaan istua jäykkänä ja keksimällä keksiä jutun juurta, vaan juttua tulee ja nauruakin riittää.
Oi ja voi, jos kaikilla ikääntyvillä ihmisillä voisi olla yhtä positiivinen asenne elämää kohtaan. Ja jos itse osaisi ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee, päivä kerrallaan. Mitä sitä stressaamaan etukäteen, puntaroimaan ja pohtimaan. Voi miten sitä murehtimalla saakaan päivät valumaan hukkaan. Jos osaisi kulkea korvatulpat päässä ja silmän sivusuojukset päässä katsomalla vaan sitä päämärää - ajattelematta sen kummempia. Menis vaan ja porskuttelis. Sitä täytyy alkaa harjoittelemaan, reippaasti porskuttelua.

Näihin varsin vapautuneisiin tunnelmiin päätän tämän päivityksen, jonka alkua en enää muista edes ;)

epäilyksiä

Minulla on pieniä epäilyksiä. Ne ovat tässä hiljaittain hiipineet luokseni ja tulleet jäädäkseen.
Epäilen, että minusta tulee terveydenhoitaja. Saimme ensimmäisen opinnäytetyömme arvioitavaksi, ja saimme siitä jo arvionkin - läpi meni, ja olen varsin tyytyväinen. Jossakin vaiheessa tuntui että sitä tehdään ja tehdään, mutta valmista ei vaan tule. Ja kaksi vuottahan sitä tikisteltiin. Nyt jo vähän helpottaa. Reilun viikon päästä se pitäisi vielä esittää ja sitten painattaa kansiin ja tallettaa sähköisesti. Opinnäytetyön valmistuminen toi epäilyksen valmistumisestani lähemmäksi. Onhan tässä vielä se TOINEN opinnäyte, (ja jokunen muukin juttu...) mutta eiköhän nämä loput mene jo rutiinilla...
Epäilen myöskin, että tuosta meidän talosta tulee vielä jonakin päivänä valmis. Tässä parin viikon aikana siltä on vaan alkanut tuntua, ja se tunne on aika kiva. Yksi huone on jo melkein valmis, nimittäin tekninen huone - miehen oma koppi, jonne on kaksi ovea, jotta voi poistua toisesta kun vaimo ryntää sisään toisesta ;) Sitten seuraavaksi pääsee sen varsinaisen asumuksen tekoon. Uuni saatiin viikko sitten, ja siitä tuli juurikin niin hieno kuin halusin. Omaansahan saa kehua, vaikka ei nyt omatekoinen olekaan. Mutta kun ei tiedetty varmaksi minkälainen siitä tulee, niin pientä jännitystä oli ilmassa... Muutamasta kuvasta näytettiin mitä juttuja halutaan siihen, ja tiili ja saumaväri valittiin, mutta eipä niiden perusteella oikein osaa kuvitella minkälainen se lopputulos on. Minun mielestä se on hieno, mutta saahan asiasta olla toistakin mieltä. Tilasin myös kalusteet, jotka on olleet kyllä jo kauan suunniteltuna, mutta nyt saatiin viimeinkin aikaiseksi tilata ne. Sen verran voin kalusteista paljastaa, että keittiöön tulee koivuovet. Seuraavaksi pitäisi keksiä minkälaiset laatat kylppäriin, ja kodinhoitohuoneen lattiaan... ja minkävärisiä seiniä sitä haluaa. Minun on alettava suunnitella ajoissa, kun en osaa päättää hetkessä. Erilaisia vaihtoehtoja on punnittava tarkoin...
Että tämmöisiä epäilyksiä tällä kertaa.

ajatuksissaan

Minulla on paha tapa olla ajatuksissani. Tai en tiedä onko se niin paha tapa, mutta joskus siitä voi koitua pahaa, jos on ajatuksissaan silloin kuin ajatusten pitäisi olla jossakin muualla.

Väsyneenä ajatukset lentelevät missä sattuu, tai oikeastaan ei välttämättä ajattelekaan mitään. Ostoskärryn kanssa kävelee kaupan läpi ja kassalla ei olekaan enää minkäänlaista muistikuvaa siitä, onko tullut vastaan tuttuja, tai kuka nämä ostokset kärryyni on lastannut. Kaupan parkkipaikalta sitten huomaa tuttujen autoja parkissa, ja nolottaa kun todennäköisesti nämä tutut on jäänyt tervehtimättä...

Minulla nimittäin on rekisterikilpi syndrooma. Opin yllättävän nopeasti autojen rekisterikilpien alkuosat ja tunnistan niiden perusteella autoja. Ajaessani autolla en niinkään katso vastaantulevaa kuljettajaa, vaan rekisterikilpeä, ja tämän vuoksi morjestus tulee toisinaan myöhässä. (koska aina ei tarkenna kovin kauas, että kerkeäisi sitten kohdalla nostamaan kättä.) Joo, mutta olen monesti myöskin ratissa ajatuksissani. Ja tästä minua on huomautettu, ihan jopa sakotettu. Syytetty liikennemerkin huomiotta jättämisestä. Ja minä vetosin siihen, että olin ajatuksissani. Mutta ajatusten pitäisi kuulema olla liikenteessä...

Mutta tämä tapaus oli ihan totta vahinko, ja ihan oikeasti olin ajatuksissani. Enkä ajanut tahallani ylinopeutta. Mutta eihän ne minua usko, poliisit. Ilkeämielisesti olivat jättäneet tutka-auton tien varteen, ja minä viattomana ihmettelin että onkohan siellä joku hätänä kunnes kohdalla hoksasin että nyt muuten ajoin liian kovasti. (ihan oikeastikin minä yleensä tunnistan tutka-autotkin tien poskessa- mutta tällä kertaa olin ajatuksissani - auttamassa hätääntyneitä, kenties ojaan ajaneita...)

No, en sitten ajatuksissani älynnyt edes kokeilla itkeä pirauttaa siinä mondeon takapenkillä, se olisi voinut hellyttää poliisisetän sydämen, mutta ajatukseni olivat sillä kertaa omassa autossa, johon unohdin valot päälle, joten jäi ensikertaan (jota toivottavasti ei tulekaaan).

Semmoisia ne ajatukset ovat. Mutta minkäs sitä ajatuksilleen mahtaa. Oikeasti minua ei edes moiset sakot harmita, vaikka isot ovatkin. Koska en tahallani syyllistynyt moiseen rikkomukseen. Nyt vain ajaessa keljuttaa, kun ne jotka oikeasti hurjastelevat eivät saa sakkoja, ja minulle viattomalle ne annettiin.

pikkumökin elämää

Viimeisen vuoden ja 3kk ajan meillä kahdella ihmisellä on ollut käytössä 40 neliötä. juu, kyllähän se on ihan riittävästi, mutta kun meidän tavarat ei mahdu tänne mitenkään. kun aiemmin oli kokonainen huone, vaatehuone ja käytävä enemmän. oltiin tässä taannoin lähdössä häihin, ja mies oli jo puku päällä, etsiskeli kravattiaan, ja todettiin sitten ettei täällä ole kuin hautajaiskraka. hahhah. kaikki muut on hyvässä säilytyspaikassa a tai b. kuten moni muukin asia.

on eletty tämmöstä laatikko elämää. kun jotain oikein kaipaa, ja ennenkaikkea tarvitsee, niin ei auta kun etsiä ensin sängyn alla olevista laatikoista, sitten yläkomerossa olevista ja sitten todeta että pitääkin ajella sinne säilytyspaikkaan b, jossa ne loput (ja suurin osa) laatikoista on ja yrittää muistaa mihinkä niistä lootista juuri tämän tarvikkeen laitoin.
onhan meillä täällä kaikki välttämätön. mutta aika ajoin tuntuu että täällä ei ole mitään, mutta kuitenkin kaikkea ihan LIIKAA. ihan jopa ahdistuu tähän ahtauteen hetkittäin. mutta sitten taas toteaa, että eipä sitä ihmislapsi oikeasti tarvitsisi yhtään enempää. tämähän on kaikenkaikkiaan varsin kompakti paketti. keittiö, olohuone ja makuuhuone kaikki samassa. ja ikioma puulämmitteinen sauna, ja suihku + sisäwc. että eipä sitä enempää ihan oikeasti tarvitsekaan. sitä kun on tottunut siihen avaruuteen.
ja vähän häiritsee se (tai olen tehnyt siitä häiritsevän asian), ettei tänne oikein viitsi kutsumalla kutsua kyläilijöitä, tottakai meille saa tulla, mutta sitä aina miettii että onhan täällä vähän katto matalalla ja isompi porukka ei oikein mahdu istumaankaan. vaikka onhan meillä käynyt vieraita, ja on ruokittu isompiakin talkooporukoita, että eihän se oikeasti mikään syy ole :D heh. että tervetuloa vaan, jos huumoria riittää.
meillä voi nähdä tämmöistä;

synkeetä

sama maisema vähän kirkkaammalla

näitä maisemia ihastellakseen
pitää vähän matkaa kävellä, mutta sama järvi siellä näkyy.

"takapihalta" löytyvä erikoismetsä,
tässä tosin varsin tavallisia mäntyjä

en ole vielä selvittänyt mikä matoinen tämä oli.
mutta sellainen nähtiin myös.

ja kunhan tähän muutetaan niin siinä on sitte 3 pikkumökkiä
ja aika paljon varastotilaa päälle.

TERVETULOA.

elämäntapana rakentaminen

Mietin kerran tässä ääneen, että voinkohan rehdisti ja reilusti suositella lämpimästi oman talon rakentamista kenellekään. Ei sillä, ettäkö se nyt niin kamalaa olisi, mutta olisihan se nyt väärin romantisoidakaan asioita.
Rakentamistakin on hyvin monenlaista. Toiset rakentaa niin, että käyvät itse vain katsomassa kun toiset tekee työt. Niin, siis minun rakentaminenhan on tähän asti ollut hyvin pitkälti tätä. Jouduin viikonloppuna kylläkin kiipeämään katon rajaan kattotuolien päälle, ja se oli aika hurjaa. Onneksi sitä ei tarvitse tehdä joka päivä, mitä taas mies tekee. Keikkua nyt siellä korkealla naulainten ja parrujen kanssa. Minä vaan kiltisti kannan kahvia lisää ja juoksen äkkiä alta pois, ettei päähän putoa esimerkiksi puukko.
Voisihan sitä rakentaa helpomminkin. Sellaisia ratkaisuja on myös, että talo tuodaan kokonaisena ja parin päivän päästä pääsetkin muuttamaan. Niinpä. Mielessä on käynyt useitakin kertoja, että olisihan sitä päässyt aika paljon helpommalla, ja monta mutkaa vähemmällä. Vaan olisihan sitä pitänyt vähän enemmän maksaakin tuollaisesta ratkaisusta. Tähän päätökseen meillä vaikutti mies. Eihän sitä rakentamisen RIEMUA pääse kokemaan jos ei itse tee.. Tämä on nimenomaan sitä kokemista, jota sitten vuosien päästä muistellaan. Projekti, joka meille tosin on melko luonnollinen "jatkumo", koska jotenkin tässä on aika lailla monta kesää peräkkäin jotakin rakennettu tai remontoitu... viimeinen 1½ vuotta on melko tiiviisti nakerreltu. Ensin tämä pikkumökki, ja nyt tuo vähän isompi tapaus. Aika näyttää, loppuuko tämä rakentelu koskaan. Epäilen, että ehkä tahti hieman rauhoittuu vähäksi aikaa ainakin, mutta suunnitelmia on jo mitä sitten seuraavaksi..

kupillinen kahvia ja puolikas kaurakeksi.

niin, siinäpä ne päällimmäiset.
monesti elämässä miettii, miten monenlaisia tunteita sitä onkaan olemassa. jollakin kurssilla kerran lueteltiin erilaisia tunteita, ja niistähän ei meinannut loppua tullakaan. ei ne ilo ja suru olekaan ainoat. ja sitten, jos vielä voi olla niitä RISTIRIITAISIA TUNTEITA. ne ne vasta onkin monimutkaisia tunteita, voi sekoittua ihan sikin sokin kaikenlaista.
omassa elämässä ja työelämässä olen ollut tekemisissä jos jonkinlaisten tunteiden kanssa. olen miettinyt paljon, että minkälaisia tunteita kenelläkin on.
ei sitä tiedä minkälainen myllerrys vieressä istuvalla on meneillään. neuvolan aulassa luulisi yksinäisen vierustoverin olevan täynnä odotuksen riemua, jota ei ehkä ole vielä tohtinut kenellekään kertoa, tai lasten kanssa tullut äiti on varmasti iloinen lapsistaan... toisaalta se yksinäinen toveri ei ehkä odotakaan, vaikka kuinka haluaisi, tai odottaa vaikka ei haluaisi odottaa. ja äiti lasten kanssa ei olekaan niin onnellinen ja iloinen, vaan todella uupunut.
voi sitä myllerrystä, joskus haluaisi vetää peiton korville ja sulkea kaiken tuollaisen myllerryksen pois. ei kai kenenkään tarvitse tuntea ihan kohtuuttomasti myllerryksiä.
oikeastaan minulla ei juuri nyt myllerrä päässä mikään. kahvi alkaa pikku hiljaa vaikuttamaan, joten jos siirtyisin myllertämään vaikka piirakkataikinaa, jotta kahvin kaverina olisi ensi kerralla vaikka sitä piirakkaa, ja ajatuksetkin olisi hieman sujuvampia.

ps. rakennuksella on jälleen putkia. tällä kertaa ilmastointiputkia, mutta ne kai on melkolailla valmiit viritykset. ja piippu menee jo katosta läpi! että silleen.

väsyttääkö.

Olen monesti miettinyt, jotta saako sitä olla väsynyt, vai pitääkö jaksaa siihen kuuluisaan "tappiin" asti, tai mikä nyt onkaan... Lyhyesti ja ytimekkäästi, tottakai pitää saada olla väsynyt, ja itselleen pitää antaa lupa olla väsynyt välillä oikein toden teolla, muuten ei jaksa ei millään, jos välillä ei väsytä.

Viime aikoina olen ihmetellyt miten sitä ihminen jaksaakin. Tai ehkä että millä sitä jaksaa oikeastaan. Niin, tai jaksaako sitä sitten oikeasti ollenkaan, vai kuvitteleeko sitä jaksavansa. Onhan se myönnettävä, että vähän se rakentaminen välillä meinaa väsyttää. Mutta, tarkoitus ei ollut nyt harmitella/valitella kuinka se väsyttää (koska ei siinä oikeasti ole valittamista-tai ei siis ainakaan minulla) vaan noin niinkuin yleisesti ottaen tuoda erinäisiä päässä liikkuvia asioita jälleen ulos.
Mistä se johtuu, että toinen vaikuttaisi ainakin jaksavan paremmin kuin toinen, vaikka noin periaatteessa ainakin elämäntilanne näyttäisi päällisin puolin samalle. Tai sitten sillä paremmin jaksavalla näyttäisi olevan enemmän väsyttäviä asioita kannettavanaan kuin huonommin jaksavalla - jopa näinkin päin. Mutta todettavahan jälleen kerran on, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Oikeasti voi olla tosi, tosi väsynyt, vaikka sivullisena ihmetellään "miten se jaksaakin".
Ja mistä se johtuu, että väsymys kasvaa potenssiin kuusitoista ainakin sen jälkeen kun antaa väsyttää vaan. Näin se on, väsymys valtaa alaa. Kesken väsymyksen on aika hankala topakoitua.
Jokseenkin hieman hektisen elämäntilanteen omaavana olen huomannut, että kun on tarpeeksi menoa ja meininkiä, niin sitä ei kerkeä olla edes väsynyt. OHOO. Mutta sitten kun istahtaa ja antaa ajatuksillensa aikaa, niin sitä onkin aika tööt. Parempi hypätä siitä penkiltä samantien ja jatkaa hommiaan, jos ei aio alkaa väsyilemään.
Eli, olen oivaltanut sen, että vapaa-aika on sitä varten, että silloin voi tehdä semmoisia kevyitä juttuja, mistä tykkää. Sitten kun ei ole oikein säännöllisesti vapaata aikaa, niin se pätkittäinen vapaa aika menee sitten siihen väsyilyyn, ettei jaksa viettääkään vapaa-aikaa. Joo, ja sitten pitääkin taas mennä.
Onhan se aika paljon luonteesta kiinni ketä väsyttää enemmän ja ketä vähemmän. Ja kai siitä kuuluisasta sisustakin. Joskus vaan on pakko päättää, että jaksaa. Veljeä lainatakseni todeten, että "kerkeää sitä nukkua sitten haudassakin".
Niin, tai olen kuullut eräänkin kerran että "nuorena" jaksaa. Ja kai sitä on pidettävä itseäänkin vielä nuorena, ja sanoa vaan että "HYVIN JAKSAA". Niinkuin jaksaakin, ihan oikeastikin.

Mutta tämän voimalla pimeätä syksyä kohti, joka väistämättä saapuu luoksemme, sillä viikon päästä ollaan jo syyskuussa! Minulla on ainakin aurinkoa purkissa, kahdessakin. Toisen meinasin viedä rakennukselle.

"sitten kun..."

On lukemattomia asioita joita olen luvannut tehdä sitten kun koulu loppuu, sitten kun talo on valmis, sitten kun minulla on aikaa, aikaa mielin määrin. En vain tiedä onko sitä aikaa oikeasti koskaan niin mielin määrin.
Onnekseni suurin osa lupauksista on sellaisia, jotka olen tehnyt vain itselleni, joten ei haittaa niin kovasti jos olen unohtanut niistä jo osan... mutta se onkin pahempi juttu, kun en ole muistanut laittaa ylös, mikäli olen päästänyt suustani jollekin muullekin sellaisen kuuluisan jutun että SITTEN KUN. *öh. Voisiko nyt kaikki ne, joille näin olen luvannut ilmoittautua ja mielellään ilmoittaa mitä olen luvanut, jotta voin sitten alkaa lunastaa lupauksiani. Koska kovin haluaisin pitää lupaukseni. Heräsin tässä jälleen siihen todellisuuteen, että "sitten kun koulu loppuu" onkin oikeastaan jo ihan kohta. Ja mitähän kaikkea minun sitten pitikään tehdä...
Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on tsiljoona sellaista juttua, jotka pitäisi keretä tehdä ennenkun se koulu loppuu, jotta se ylipäätään pystyy loppumaan... Eikun siis yksi kerrallaan niitä tekemään, jotta paperit kouraan saadaan. Se nyt ei vaan ihan niin helppoa ole, jos kapuloita pistetään rattaisiin muiltakin tahoilta. Siis että ihan kaikkeen en minäkään pysty vaikuttamaan.
Mutta. Talokin on ehkä vielä jonakin päivänä valmis. Ulospäin se näyttää tältä:

Melkein siis valmiille. Sisälle onkin parempi jättää katsomatta, jos haluaa elätellä toivetta siitä, että se vielä joskus valmistuu :)
Mutta, ilonaiheita on nyt paljon. Vaikkapa se, että ystävä valitsi oikein, veljen poika täyttää 5, ulkona paistaa aurinko ja viikonloppuna pidettiin lomaa. Jes. Näillä jaksaa.

oma loma

Loma, loma, loma. mikä se onkaan. Sitä olen tässä vähän haistellut ja tullut siihen tulokseen ettei se oikea loma ehkä sitten kuitenkaan ole ihan tällainen kuin meillä tänä kesänä on. Mutta palkkatyössä en ole viikkoon käynyt, joten jonkinlainen loma tässä on meneillään minullakin. Loman alkajaisiksi hakeuduin kaltaisteni seuraan lastenleirille. Ja siellä menikin aika suorastaan siivillä. Nyt sitten on palauduttu noista päivistä ja öistä joten kuten.
Rakennus oli muuttanut kummasti muotoaan poissa ollessani. Sisälle oli ilmestynyt jo piippu -vähää vaille valmis, ja ulkopuolellakin alkaa olla jo ihan sen näköistä kuin pitääkin... siis seinien osalta. Rakentajan loma on puoli välissä ja saa nähdä mitä tässä parin viikon aikana kerkeääkään tekemään.. Uuni on tilauksessa ja sitä odotellaan tässä iltojen pimetessä saapuvaksi myöskin, kaivurimiestä on myös soiteltu ja ja... monta rautaa on tulessa siis.
Elämässä on monenlaisia juttuja ollut, häitä ja hautajaisia ihan sananmukaisestikin. Kesä on mennyt nopeasti. Hurjalle tuntuu että viikon päästä ollaan jo elokuussa. Itse olen elänyt vailla huolen häivää... nimittäin opiskelu asioideni suhteen. Työpaikalla huomauttivat jo, että eikös se ole se opiskelu vielä se pää työni. Sille ei ole kyllä viime aikoina tuntunut. Mutta täytynee tässä varmaan pikkuhiljaa alkaa valmistautua loppurutistukseen - samalla kun kuulostelee mitä se tämä elämä tuokaan tullessaan..
Ihan jo alkaa jänskättää.

Kuva päivitys tulee tässä jahka ehdin taas :)

elämää ei sen enempää

Tänään yksi potilas kuoli jälleen. Se on aika normaalia tuolla, mutta aina se kuolema vaan pysäyttää. Se tekee työstä aika paljon rankempaa henkisesti. Vaatii yllättävän paljon voimia ilmoittaa omaisille kuolemasta. Joskus miettii, että pitäisikö kuolemaan suhtautua työssä samalla lailla kun vaikka vessassa käyntiin, mutta ei niin voi tehdä. Vaikka se on työtä, kuolema pysäyttää aina. Tottakai hoitajana potilaan kuolema on ihan eri juttu kuin oman mummon kuolema. Ja on melko erilaista seistä vainajan vierellä hoitajan roolissa, kuin omaisena. Kuolemaan ei turru, vaikka se on osa työtä. Mutta, jotta en itse kuoleudu ihan, vaihdan aihetta.
Sillä elämä jatkuu. Kesä on kukkeimmillaan, lupiinit valtaa tien varret ja peruna on noussut mukavasti jo pellosta. Porkkanankin sain harvennettua, kurpitsat kaipaavat ehkä hieman vettä. Minulla on kasvimaa, jossa tapahtuu joka päivä jotain. Aamuisin siellä on rusakko, josta naapurin mies jo varoitteli aidan takaa huudellen. Rusakko ei ole vielä tuhojaan minun kasveille tehnyt, mutta kauhulla odotan sitä aamua kun porkkanani on järsitty maan tasalle.
Juhannus oli ja meni, kesä kääntyi loppupuolelleen noin teoreettisesti ottaen. Rakentaja piti lomaa jussina, ja kilometrejä kertyi mittariin reilu 600. Kerettiin yhtä sun toista, ja nyt taas rakennetaan -hissukseen. (Toista naapuria lainatakseni "pari naulaa illassaan, jos nyt niitäkään aina kehtaa lyödä" :)

Tälle näyttää kesällä. Lattia on valettu ja nyt tuumaillaan uuniasioita. Illat on pitkiä ja valoisia, ja herätyskello soi joka aamu liian aikaisin... mutta tätä se elämä nyt vaan on.

sairaanhoitajan päiväkirjasta osa 1

tästä se päivä taas alkaa. ihana tuulahdus toivottaa tervetulleeksi työpaikalle. toivon totisesti, että vatsatauti ei jyllää minun modulissani.
yritän pitää silmät auki ja eritoten korvat kuulevina aamuraportin ajan. olikohan se aamulämpö nyt mitattu korvasta. kiikutan varmuuden vuoksi kainalomittarin samaiselle potilaalle ja jonkin ajan kuluttua ihmettelen taas miten voi korvassa olla NIIN lämmintä. hohhoh. perushoitaja kysyy mitataanko siitä verenpainetta, ja pitäisiköhän tästä ottaa paino. joo, ota vaan, nyt ei jaksa muistaa milloin ne paineet on viimeksi katsottu.
kurvailen holtittomasti lääkekärryni kanssa. tibletit ja tabletit pyörii lattialle. kävelen lääkehuoneeseen, voi kun olisi alkanut aamu vähän paremmin. yritän tavata lääkelistaa ja tunnistaa lattialle pudonneita lääkkeitä. onpa mukava, että samalla lääkkeellä on monta eri nimeä. ja lääkärit määrää varmasti juuri sillä nimellä jota osaston valikoimassa ei ole. kaivetaan siis punainen kansio ja etsitään sieltä. ei tärppää. haahuilen etsimässä jotakin vähän viisaampaa kollegaa ja sitten ihmettelemme yhdessä että no jo on. -vihdoin potilas saa lääkekipon eteensä. hetken päästä huomaan lääkekipon hävinneen, ja potilaan suu on kovin pyöreänä ja naama hieman punertaa. -avaisitteko suunne. jes, siellähän se. tyhjä lääkekippo. lääkkeistä potilas ei nyt muista mitään. minne lie hävinneet. toivottavasti mahaan.
aamupuuro kärri saapuu kolinasta päätellen. eikun kuskaamaan tarjottimia. voileipää potilaalle voidellessani mietin, että oliko nyt sitten tiistai vai keskiviikko. jos tulin vapailta perjantaina ja tämä on ehkä kolmas aamuni jota ennen tein pari iltaa, vai aloitinko kuitenkin yhdellä illalla... ai jai. liian vaikeaa. parempi varmistaa asia joltakin muulta. ja ehkä on katsottava työvuoroista loppuuko päivä tänään 14.52 vaiko 15.07. hauska tämä työaikajärjestelmäkin.
kahvia ja omenaa itselle ja kierrolle. kone ei toimi, ja huonoa on lääkärin koneenkin kanssa. mukava huomata että lääkäreistäkin löytyy mukaviakin sellaisia. on aika helpottavaa kun ei ole pakko tietää kaikkea.
siinäpä se päivä sitten kääntyykin loppua kohden. soittelen, vastaan puhelimeen, teen lähetteitä, kirjaan, soittelen taas vähän, kyselen, kerron omaisille, kävelen monta turhaa lenkkiä, syön itse, kurvailen taas lääkekärrini kanssa, toivottavasti paremmalla onnella kuin aamulla. sitten nostellaan potilaita syömään ja kohta viedään takaisin petiin. käydään itse vähän kahvia hörppäämässä jos ei ole omaisia jonoksi asti, ja pidetään rapsaa pitempään tai lyhempään ja yritetään hoitaa siinä samalla kierron purku loppuun. -jos ne määräykset kerkeää tulla ennen työpäivän loppumista.
huh. toivottavasti muistin pistää kaikki piikit ja laittaa vielä kansioon merkinnän pistämisestä. pukukopilla muistan että jäi ne yhdet silmätipat kyllä nyt tiputtamatta, mutta jospa se iltavuorolainen muistaa ne.
se oli semmoinen aamu se.
kotona mietin, että miksiköhän kauppiailla tai vaikka rekkakuskeilla ei ole vaitiolovelvollisuutta. ja sitten siirryn kasvimaalleni tuulettamaan päätäni.

ps. oikeasti töissä on nyt aika rauhallista. eikä siellä ole kiirettä. *kop kop* koputetaan puuta. ja siellä on oikein mukavaa. ettei vaan kukaan ota liian tosissaan.

mites rakennus

viime aikoina olen kuullut erään jos toisenkin kerran kysymyksen "mitenkäs se rakennus"? tai jotain sinne päin. kysymyksessä ei ole mitään vikaa, mukavaa että kiinnostaa, mutta siihen on vain hieman hankalaa vastata.

ensinnäkin pitää analysoida pikaisesti miten syvällisen vastauksen kysyjä haluaa, eli kiinnostaako häntä ihan oikeasti, vai kysytäänkö vaan kysymisen takia. minähän en kovin syvällistä vastausta osaa antaa, selitän aina jotakin tosi "ammattimaista", kuten että "jotainhan sinne seinille on naulailtu".
todellisuudessa sisälle on nyt laiteltu styroxeja, niiden alle jäi paljon putkia, onneksi muistivat putkien päät kuitenkin jättää näkyviin. ja vielä pitäisi styroxien päälle laittaa putkea vaikka kuinka, saati sitten ne putket mitä pihalle maahan kaivellaan. yhtä putkea.
mutta nyt tiedän että lämmin vesi tulee punaista putkea pitkin ja sinistä pitkin tulee kylmä vesi. minä kun luulin että ne tulee yhtä ja samaa putkea pitkin.
putkien jälkeen kai pääsisi lattian valamaan ja sitten kai sitä taas pitäisi jotain vähän näkyvämpää alkaa tulla taas...
että semmosta rakennukselle.

vihreää

Voi kuinka tykkään tästä keväästä. Ja metsästä. Meillä on vähän omaa metsää, jonne on tullut melkein kesä. Siellä voi kävellä t-paidassa ja tutkailla kesän tuloa. Voi olla ihan hiljaa ja kuunnella metsän ääniä. Ripinöitä, rapinoita, sihinöitä ja suhinoita. Metsässä asuu perhe Pyy. Tai luulisimme niin ainakin. Olemme törmänneet heihin useita kertoja, kerranpa äiti Pyy uskaltautui melkein rapun juureemme. Mutta. Tässäpä vähän melkein kesä fiilistelyä.

Se melkein kesä on se kun ei tarvitse takkia, ja voi ottaa kesäkengät jo käyttöön. Palajan taas kunhan maltan.

kuka minä olen

Valmistumispäiväni on varmistunut. Tai tarkennukseksi, se päivä jolloin minun pitäisi valmistua. Jotenkin tuo päivän varmistuminen on saanut minussa aikaan paljon kaikenlaista. Konkreettisesti olen älynnyt, ettei opiskelu jatkukaan loputtomiin. Kohta olen 16 viikkoa viettänyt harjoittelussa, ja olen oivaltanut että jotakin tällaista se työelämä on.
Jotakin kertoo myöskin kirjastomatkani, josta mukaani tarttui kirjat "Rankka kutsumus - Sairaanhoitajan päiväkirja" (Kaarina Davis) ja "Huomenna pannaan pussauskoppiin -eväitä tyttönä ja poikana kasvamisen haasteisiin syntymästä murrosikään" (Raisa Cacciatore). Opiskeluaikana en ole juuri joutanut muuta lukemaan, kuin oppikirjoja. Jotenkin en ole jaksanut edes kiinnostua muusta. Mutta nyt heräsin siihen todellisuuteen, että oikeasti minun pitäisi lukea paljon, että pysyn mukana ajassa. Minun on tiedettävä voiko sen kuukautiskupin kanssa mennä uimahalliin vai ei.
Davisin kirjasta löydän itseni vuodeosastolla toteuttamassa kutsumustani ihmisten auttamisesta. Onneksi olen huomannut tässä 3½ vuoden aikana, etten pysty yksin parantamaan maailmaa. Enkä edes kaksin. Mutta sen olen oppinut että "Pieni muutos on lisämuutos ja muutos lähtee minusta. Pieni, myönteinen liikahdus parempaan on aina lisämuutos, joka voi muuttaa toimintatapojani pysyvästi!"
Todellisuuteen heräsin myös kuullessani kysymyksen "oletko hakenut jo töitä?" -ai pitääkö niitä ihan hakeakin?!Tähän asti työt on hakeneet minut. Toisekseen sähköposti tulvii viestejä siitä, miten valmistumista sitten juhlitaan ja jaetaan henk.koht. sähköposti osoitteita, jotta voimme olla yhteydessä koulun loputtuakin.
Hei, ei tämä lopu vielä, eihän? En tiedä olenko siihen valmis. Minun pitäisi olla ihan kohta oikea terveydenhoitaja sekä sairaanhoitaja. Osaan kertoa kyllä, että kevät-tuuli on petollinen, eikä sen vuoksi vielä kannata olla shortseissa, mutta osaankohan ihan oikeasti muutakin.
Jouluun on vielä pitkä aika. Mutta todellisuudessa sehän on jo ihan ovella. Tuntuu kuin astuisin tyhjän päälle. Olisi niin turvallista jatkaa koulua loputtomiin, voisi aina suojautua sillä opiskelijan roolilla.
Vastuu, se on aika iso. Olenko valmis olemaan vastuussa jopa ihmishengistä omalla toiminnallani.
Ja voi miten kamalan pelottavalle kuullostaa olla sitten joskus "LAILLISTETTU terveydenhuoltoalan ammattilainen". Voisiko olla laillistamaton. Kai se olisi lainvastaista.
Oikeastihan olen ihan jo melkein aikuinenkin. Ja onhan tämä minun juttu ainakin toistaiseksi. Vaikka en tiedäkään mitä teen joulun jälkeen. Mutta sitä ennen on vielä aika monta isoakin juttua tehtävänä. Hyppään jälleen opiskelijan oravanpyörääni ja unohdan sen että minun pitää joskus valmistuakin. Kyllähän tämä pyörä sitten pysähtyy oikein jysähtäen kun se päivä koittaa.

muistamista

Olenpa tässä havahtunut siihen tosi asiaan, että erinäisillä ihmisillä on minusta hyvin erilaisia muistoja. Kuten myös minulla on monenlaisia muistoja ihmisistä, jotka eivät ehkä muistakaan samoja asioita, mitkä minun mieleen ovat jääneet.
Lapsuuden ystävä oli muistellut nimittäin minun kanssa kokemia asioita, ja oli jännä kuulla miten muistetaan erilaisia asioita. Ihan piti pinnistää ja ponnistaa että sai päähänsä juuri ne asiat mitä toinen muisti!
Tai sitten nämä epämukavat tilanteet kun luulet ettei sinua enää tunneta mutta hupsista keikkaa, sinusta muistetaan jopa tyttönimi sekä sisaresi nimi. Siinä tekisi mieli kysyä, että mitähän muuta tiedät/muistat minusta. Mutta oikeastaan ei halua edes kuulla. Parempi kun ei tiedä.
Sitten on näitä tilanteita kaupan hyllyjen välissä, kun joku tervehtii sinua ystävällisesti, etkä itse muista mistä tämä ihminen onkaan tuttu. Ah niin tuttu, mutta kuitenkin IHAN outo. Onneksi muutkaan ei muista. Minullekin vasta sanottiin, että muistan kyllä koska kirjoitit, mutta myönnettävä on etten muista enää nimeäsi. Nimimuisti - se se on hankala. Minäkin onnistuin jo sekoittamaan kaksi Viljamia vai mitähän ukkeja lie olleet. Onneksi ei sattunut pahempaa. Minun mielestä voisi tehdä sellaisen lain, ettei saa antaa samaa nimeä kahteen kertaan. Kyllähän nimiä keksisi loputtomiin. Eipähän tulisi sitä ongelmaa että tulee kaksi Villeä tosiaan vastaanotolle ja kohta olet solmussa että kummallako se koski päähän ja kummanko sormi oli poikki.
No, eihän se oikeasti nyt nuin vaikeata ole. Mutta kannatan siltikin sitä erinimisyyttä.
Muistelu on mukavaa, vaikkakin kuten jo todettu myös kiusallista.
Toivotaan että muisti säilyy, on nimittäin monta mukavaa asiaa muistettavana.

oodi tädeille

Täti. Äidin sisko tai isän sisko. Se on se aito täti. Sitten on niitä ihan yhtä hyviä tätejä, jotka ovat ehkä äidin veljen vaimoja tai isän veljen vaimoja.
Minulla on monta tätiä, osa varsin läheisiä, ja osa jopa melko vieraita. Tädeistä on jäänyt muistoja lapsuudesta. Muistan elävästi junamatkan etelään äidin ja mummon kanssa. Matkustimme etelän tädin luo. Voi että siellä oli kaikki niin erilaista kuin kotona. Leikkipuisto oli ihan lähellä ja sinne pystyi kipaisemaan serkun kanssa noin vain!
Tätiys on avautunut minulle myös omakohtaisena kokemuksena. Syksyllä olen ollut aito täti jo 5 vuoden ajan.
Minusta on ihanaa huomata miten tätitettävillä on jo nyt mukavia muistoja tädin kanssa olemisesta. Vanhin muistaa hyvin, että tädin vanhan kodin lähellä oli leikkipuisto, jossa käytiin leikkimässä kun hän pääsi tädin luo hoitoon. Ja että tädin lelulaatikossa on se moottoripyörä.
Pienin, joka kohta täyttää 2, osaa juosta valokuvahyllyn luo ja osoittaa sieltä oikeaa kuvaa, kun kuulee kuka on tulossa käymään. Ja hän tuo tädille laulukirjan josta haluaa esittää Saku Sammakko laulun, josta osaa vasta kerto säkeen "ahaa, ahaa"-osion, mutta siitä on hyvä alkaa.
Keskimmäinen kertoo uskomattomia tarinoitaan, ja kohta sanoo että "onpa IHANA, että tulit sisälle", sillä hän oli jo kerennyt pelätä ettei täti jouda leikkimään enää sisälle.
On ne niin SOPOJA.
Tämä oodi lähti nyt ihan vain siitä, että tajusin, etten ole joutanut pitkään aikaan hoitamaan tädin virkaani. Tädin virkaa olen tähän asti hoitanut käymällä päiväsaikaan kylässä, ja joskus jopa hakemalla "hoitoon" tädin luo.
Ja ehkä parasta mitä tätinä olen tehnyt, on eräs vappu kun toisen tädin kanssa lyöttäydyttiin yhteen ja pistettiin perheen äiti ja isi tuulettumaan ja vietettiin poikien kanssa vappunaamiaisia. Ne olikin poikien, joita silloin oli kaksi, eka naamiaiset, ja varsin hauskat olikin. Ei sitä aina tarvitse hienoja nalle puh asuja, ihan vaikka nuken vaatteet kelpaa että alkuun pääsee, paljon vaan mielikuvitusta peliin niin hyvä tulee.
Katsotaan, vietetäänkö tänä vappuna naamiaisia vai kaivetaanko puroja pihalle.

Mutta Hyvää Vappua kuitenkin!

..puro sanoi puli puli

Kesä. Se on täällä ihan kohta. Nyt minustakin tuntuu jo sille. Koska rappusilla tarkenee istua paitasillaan :) ja aurinko lämmittää. Haiseekin ihan keväälle, vähän kuvottava mudan tuoksu löyhähtää tuolta jostakin rapun alta. Mutta viime syksynä kylvämäni tulppaanit kaivavat jo reittiään mullan alta. Ihan kohta puro sulaa ja alkaa pulisemaan! Jes.
Kevät on mukavaa aikaa. Silloin voi hyvällä omalla tunnolla jättää kaikki tylsät jutut tekemättä ja vaan vaikka istua vähän auringossa ja haistella ja kuulostella kesän tuloa!
Kaiken kaikkiaan nyt on ollut monta kivaa juttua. Olin nimittäin vierailemassa eräällä pienellä koululla terveydenhoitajan roolissa. Siellä oli oppilaita ehkä yhtä paljon kun minun ala-asteajan koulussa eli noin 38. Ja ennen kaikkea se, että se oli ehta ja aito kyläkoulu. Keittäjä tiesi oppilaiden asiat melkein paremmin kuin opettajat, ja voi, se keittäjä oli ihan niin kuin minun lapsuudessa :) ihana. Ja ne pienet oppillaat, nehän ne vasta ihania olivatkin. Olen tainut sanoa,ettei minusta olisi opettajaksi, mutta pienen hetken jo haaveilin olevani opettajana tuollaisessa pienessä, idyllisessä kyläkoulussa. (jonka arki todennäköisesti ei ole ihan niin ruusuista kuin se minun muistoissa ja mielikuvissa on ;)
Elämä on ihanaa, kun siitä osaa ottaa irti vaan ne ihanat osat ja nauttia niistä täysillä. Vaikka päivät joskus tuntuu melko kaoottisille, ettei tunnu oikein riittävän joka paikkaan mihin pitäisi, saati edes niihin juttuihin mihin haluaisi... mutta kuitenkin minusta tuntuu että aikaa on vaikka muille jakaa. Juuri nyt. Illalla sitä ei ehkä enää ole.
Mutta nautitaanpa nyt tästä ajan määrästä jota riittää ehkä vain seuraavan minuutin ajan, kunnes muistan että piti soittaa verotoimistoon ja moneen muuhun paikkaan...
Ennen verotoimistoon soittoa aion käydä kuitenkin vielä ihan vähän haistelemassa tätä kevättä. Viikon päästä on jo vappukin ihan lähellä.

j.k. talon katto on muuttunut pikkuhiljaa mustaksi. ja päivän aikana silmän välttäessä rakennukselle on tullut jälleen uusi kuorma tavaraa, kenenkään etukäteen ilmoittamatta.

talkoot

Talo on noussut meille talkoilla, mitä nyt kattotuolien nostoon ei ihan käsipelissä ryhdytty, siinä oli ulkopuolinen nosturimies. (ja pitihän siinä syksyllä käyttää kaivuri-putki-sähkö- ja rekkamiestä ja heitä vielä jatkossakin tarvitaan.)
Minusta on hienoa, että toisilla riittää talkoointoa. Eräs ei meille edes sukua olevan ukki-ihminen on esimerkiksi niin varsin innokas rakentaja, että hänelle saa soittaa kuulema milloin vaan, ja hän tulee jos vaan muilta talkoiltaan joutaa.

Talkoo innostus on semmoista sisäsyntyistä. En jaksa nyt miettiä mitä tuo sana tarkoittaa oikeasti, mutta minusta se kuullostaa vain hienolle juuri tuossa kohdassa.
Ihmeteltiin tässä joku ilta sota-aikaa, jolloin on talkoilla esimerkiksi rakennettu taloja sotaleskille. Se jos jokin on melkoista lähimmäisen rakkautta. Ennenhän on kyllä tehty melkein mitä vain talkoilla. Tuo talkoo kulttuuri meinaa kuihtua kokonaan. En tiedä mistä se sitten johtuu. Onko tässä meidän sukupolvessa jotakin vikaa, emmekö ole niin ahkeria työntekijöitä kuin vanhempamme. Voi olla niinkin.
Talkoita voi tietysti järjestää vähän pienemmässäkin mittakaavassa. Ettei nyt kaikkien tarvitse taloa alkaa pystyttämään sen vuoksi, että voi talkoot järjestää. Esimerkiksi pihanlakaisu talkoot keväällä lumien lähdettyä voisi olla varsin mukavat.
Mutta, talkoiden tuloksena meillä on nyt seuraavanlainen, tosin tällä hetkellä se on jo sateelta suojaan asennettu. Eli ei tuu lunta tupaan enää.


Kiitos ja kumarrus talkoolaisille tähän astisesta, työtä vielä riittää.

jättiläis pahvilaatikko

Kevään kunniaksi meillä on jo viikko rakennettu. Säätiedotuksia on seurattu tiukkaan, ja todettu että ei ne pidä paikkaansa milloinkaan. Viikko sitten piti sataa lunta monena päivänä, mutta ei satanutkaan - meidän onneksi pilvet kiersivät meidät. No, sitten sitä lunta tuli ihan niin paljon että sai putsailla kattoristikoita ja kolailla pihaa. Lunta tuli tupaan - ihan sananmukaisesti. Lunta tuli ihan noin kuvainnollisestikin. Se on kumma homma, että jos on jotain hyvää niin sitä on sitten jotain huonoakin. Mutta vastoinkäymiset on tarkoitettu voitettaviksi ja niin vain vihdoin viimein talo on harjakorkeudessaan. Ja tunne on aika hassu, kun tuota taloa katselee. Siihen joskus pitäisi muuttaa.
Enon tyttö tuumasi että teillä on hirmu iso pahvilaatikko pihalla. Ja seuraavaksi että miks teillä ei muuten oo lattiaa. Mutta seuraavaksi jo suunnittelimme missä huoneessa hän sitten voi yöpyä kun tulee enolaan yökylään. Veljen pojat kehuivat myös käyneensä meidän rakennuksella, ne onkin jo aika konkareita rakennushommissa. Tulevat sitten talkoohommiin kun lumet sulavat, vielä eilen piti lähteä äitin kanssa omaan kotiin.
Viikonloppuna tosiaan piti olla hurjan aurinkoista, mutta ei se raskinut kun eilen iltana vähän paistaa. Eipä se meitä haitannut. Kattotuolit nousivat pilvisemmässäkin säässä.
Se on varma se, että tätä pääsiäistä vielä muistellaan monissa puheissa. Lankalauantaina tehtiin tämän pikkumökin ennätys, 6 talkoomiestä ja isäntä itse vielä lisänä istuutui sopuisasti keitolle pöydän ääreen. Eikä tehnyt tiukkaa. Yhteensä meitä katon alla oli 9. Tuumittiin siinä, että miksi sitä oikeastaan pitää rakentaa nuin julmetun isoja taloja :) mahtuisihan sitä pienempäänkin.
Mutta lopuksi hieman kuvallista ilmaisua. Nyt täytyy laittaa pottukattilaa jo hellalle.

Siinä on makuuhuoneiden ikkunat.

Että semmonen mökki se.

fiilistelyä

Viikonloppu meni taas aika nopeasti, sitä ei kerennyt oikein edes huomata, vaikka se oli minulla 4 päivään asti pidennettykin. Mutta, tässä kuva sarja sunnuntai-päivältä.

(kalat toden totta ovat jäässä, ensi kerran uskon veljen poikiani)

Viimeinen kuva on rakennukselta. Nyt siellä on melkolailla erinäköistä jo. Eilen oli tullut tavaraa ihan vallan suurimmalla autolla mitä teiden päällä kulkee, ja kyllä, se oli jollakin tavalla kääntynyt meidän pihaan. Ja nyt siellä alkaa kohta varmaan olla ensimmäiset seinät jo pystyssä. Illalla pitäisi seinien olla kokonaan pystyssä. Maisema muuttuu vauhdilla.

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin, nimittäin viimepäivinä olen tykännyt erityisesti tästä;

"On aina matkalla jonnekin
minne ikinä päätyykin
on puolitiessä jostain
tietää sen varsin hyvin itsekin

...

Asemalta kaikuivat
kuulutukset
kutsuna jota
pakoon ei pääse
Nousiit kyytiin kerran
olet kyydissä aina "

EGOTRIPPI: MATKUSTAJA

verkko-opiskelija

Opiskelu-urani loppumetreillä (siis tämän 4-vuotisen uran) olen pääsemässä vielä kiinni uuteen verkko-oppimisympäristöön, jota vastaan niin kovasti vielä syksyllä laitoin. En enää ihan rehellisesti sanottuna muista oliko se viime syksy, kun Moodle astui keskuuteemme, mutta silloin se kuullosti jollekin aivan hirvittävälle. (minulle se tuo jotenkin kummasti mieleen lehmän vieläkin, ehkä siksi että tuo hieno sana kuuluu lausua "MUUUUdle" :)
Koululla oli ennen tuttu ja turvallinen verkko-oppimisympäristö Verkkosalkku, jossa opiskelin minäkin muutamia vapaasti valittavia verkkokursseja. Verkossa opiskelu on mielestäni kätevää niin kauan kun kaikkea ei tarvitse lukea verkosta. Nyt olen joutunut siihen pisteeseen, että tenttimateriaali onkin vain ja ainoastaan netin syövereissä., ja siellä Moodlessa Ajattelin että tulostan materiaalin, jotta voin perinteisesti lukea sitä paperilta tehden muistiinpanoja samalla. Vaikka minulla kuinka on läppäri, kuten nykyajan opiskelijoilla on, (minulla kyllä ei ole muuta kuin tämä läppäri, ja näissä asumisoloissa tämä on jotakuinkin välttämätön) niin en näin pakkaskelillä viitsi viedä sitä ulos. (kesäkelissä tenttiin luku onnistuu ulkona myös koneelta, niin kauan kuin virtaa riittää :) Niin, siis aurinkoisella kelillä tykkäisin lukea ulkona. Joten tulostin tenttimateriaalista ensimmäisen osion, ja huomasin että hupsista keikkaa, sitä onkin 100 sivua. Päätin että kaksi muuta osiota saa jäädä netin syövereihin. Täytyy siis toivoa pilvistä ilmaa, että malttaa lukea sisällä.
Yksi ainut tentteröinen tässä keväällä, ja miten siihen lukeminen tuntuukin niin kovin vastenmieliselle. Aurinko pilkistää kutsuvasti, ja oikeastaan juuri nyt pitäisi siivota, leipoa, pestä auto, pestä pyykkiä, tiskata, siivota jääkaappi, viedä roskat, hakea posti, järjestellä vaatekaappi, tai ihan vain istua ulkona ja ihmetellä kevään tuloa!

kukkuluuruu.

Pari viikkoa on ihan mennä hurahtanut niin, etten ole edes kerennyt huomata. (eli ei ole ollut aikaa istua koneella ihan vain istumisen takia ;)
Nyt huomaan laskevani päiviä elementtien tuloon hieman kauhun sekaisin tuntein.
Tämä siis tarkoittaa sitä, että huomenna on jo huhtikuun ensimmäinen päivä, ja tämä on viimeinen viikko ennen varsinaista rakentamisen aloitusta. Oikeastaan odotan innolla taas sitä, että päivät menee vauhdilla ja yöt tuntuu lyhyille.. sitä on tehty ennenkin, töistä ja koulusta tultua menty ja oltu pölyn seassa yöhön asti. Nukuttu ja taas sitä on menty.
Nyt ei tarvitsekaan lähteä autolla minnekään, kipaisee vain metsän läpi polkua pitkin niin pääsee keskelle rakennustouhua. Tulevaa on odotettu jo pitkään, talotehtaalle soittelin jokunen päivä sitten ja siellä ihmeteltiin miten olette jo vuosi sitten paketin tilanneet. Juu, niinhän me tehtiin, tosin ei sieltä ole kun 10kk jos ihan tarkkoja ollaan, mutta pitkä aika se on sekin. Ja nopeasti se on mennyt.
Aika jännää on. En tiedä miten maltan istua koulussa ensi maanantaina, kun jo nyt mietin kovasti kuinka se rekka mahtuu pihaan tulemaan.
Hohhoh. Pää on siis täynnä nyt monenlaisia ajatuksia. Täytynee alkaa kirjoittamaan nyt muistilappuja. Ensimmäiseen on kirjoitettava että "Soita talotehtaalle kattotuoleista". Toivotaan ettei minun tarvitse soittaa. (en tiedä miksi niistä pitää soittaa).

Mutta - loppuun kevennykseksi eräänlainen teoria pienistä pojista:
"Jos olisin kasvanut isin mahassa osaisin ajaa teidänkin autoa"
Eli isien vatsassa kasvaisi valmiita miehiä. Äitien vatsoista syntyy niitä ihania pieniä poikia ja tyttöjä joiden on opeteltava ensin ajamaan leikki autoilla, joissa ei edes ole renkaita välttämättä.

valintoja

Tajusin tässä päivänä eräänä miten paljon sitä joutuukaan elämässään valitsemaan. Aamusta iltaan asti, ja vielä parhaimpina öinä unissaankin tekee valintoja. (yksi yö valikoin paikallisen sekatavarakaupan hyllyltä vauvaa itselleni. siitä sitten voi unifilosofi tehdä päätelmänsä. itse koen, että päivän jutut tulee yöllä mieleen, vaikken nyt suoranaisesti ole neuvolassa tavannut perhettä joka olisi lapsensa kaupasta ostanut, mutta sinne päin.)

Kävimme viikolla tarkentamassa hieman keittiösuunnitelmaamme. Pelkkä keittiön suunnittelu on yhtä valitsemista. Haluanko peruslaatikostot vaiko kalliimmat hidastetut laatikostot, minkälaisen liesikuvun haluan ja otanko valitsemani kuvun alu-lookilla vaiko rosterisena. Ai jai. Pahoja juttuja. Tekniset valinnat annoin suosiolla miehen tehtäväksi, jotta sitten minun valinta olisi edes vähän helpompi. Onneksi ei tarvitse ihan yksin suunnitella, minun kalusteet olisi muuten nähtävästi melko epäkäytännölliset, jostakin syystä en aina muista ajatella asioita pidemmällä tähtäimellä. Esimerkkinä wc:n allas. Olisin ottanut korkeareunaisen mallin, mutta kuultuani järjen ääntä tulin aivan toisiin aatoksiin.

Sopivalla jännityksellä odotan rakennukseen seuraavaksi liittyviä valintoja, ja koetan niitä ennakoida jo hyvissä ajoin. Sillä mikään ei ole niin kamalaa kuin olla herkkukahvilan tiskillä valitsemassa kahvileipää ja jono takanasi kasvaa ja kassatäti hymyilee ystävällisesti odottaen että osaisit valita minkä herkun otat! Huh, siinä tekee paineen alaisena helposti todella virheellisiä valintoja. Ehkä unohdat että olet laktoosivaivainen ja otat kaikista kermaisimman unelman, joka ei tietenkään ole laktoositon. Niin. Sen vuoksi olen antanut itselleni luvan tilata sisustuslehden, jotta voin ennakoida vaikkapa pesuhuoneen kaakelien valitsemistilannetta suunnittelemalla etukäteen minkälaiset haluan!

Nämä valinnat eivät onneksi ole jokapäiväisiä valintoja. Tähän asti remontoimissamme kohteissa olen mennyt melkolailla sillä kuuluisalla mutu-tuntumalla, enkä onneksi ole joutunut pahemmin valintojani katumaan. Nyt riskinä on se, että mietin liikaa ja alan empiä ja valitsen kuitenkin väärin. (ihan niinkuin siellä kahvilan jonossa) Toisaalta mielestäni omakotitalon rakennusta on ihan hyvä hieman suunnitellakin ja miettiä. Saa nähdä mistä meillä puhutaan reilun vuoden päästä kun nämä valinnat on tehty. (no tietysti pihan laitosta, mutta entä sitten kun kaikki nämä jutut on ohi.)

Onneksi meillä puhutaan muustakin kuin rakentamisesta, ei eletä pelkälle talolle, vaikka se nyt hieman välillä siltä tuntuu.. Mutta elämä on nyt tätä ja tästä vaiheesta otetaan kaikki irti. Jaksaa kun tietää että tämä on vain yksi vaihe elämästä :)

Jep, mutta loppukevennys on kaikkea muuta kuin rakentamista.

Aika hohdokasta. Tämä siis viime viikonlopulta.

pika kuulumiset

Hei.
Meillä on uusi pahaa ääntä pitävä kone, se ostettiin tänään.
Suvussa on uusi pieni poika, mennään katsomaan häntä ihan pian.
Käytiin viikonloppuna äkkilähtölomalla, ja sehän se vasta olikin kivaa.
Harjoittelen lastenneuvolassa ja sekin on varsin mukavaa.
Mulla on hienot kukkatyökengät, aamu alkaa paremmin kun ne laittaa jalkaan.
Söin tänään roskaruokaa, eikä se ollut edes minun idea.
Nyt minua väsyttää ja aivot louskuttaa jo tyhjää.

Hyvää yötä.

luomisen tuska

voi tätä tuskaa.
tietää mitä pitäisi saada suollettua ulos, mutta se ei vaan tule.
tuossa se tuntuu, kurkun päässä,
tai oikeastaan se on tuolla rystysissä, saapumassa sormenpäihin,
valmiina naputtelemaan kaiken hienossa muodossa paperille.
ja minä vain istun ja odotan että se valuu sormen päihin.
roikuttelen sormia alaspäin ja katselen pihalle.
istun ja odotan.
välillä hairahdan kaapille, jossa johtohässäkkä alkaa puhutella minua.
"meidät pitäisi selvitellä, tiedäthän sen."
mutta olen vahva ja jätän johdot pimeään odottamaan.
nyt likaiset lautasetkin alkavat puhua minulle.
käännän radiota hieman kovemmalle ja vaivun keskittyneenä ajatuksiini.
sieltä se vielä syntyy, 15 opintopisteen työmme.
sainhan jo muutaman rivin aikaiseksi ja löysin jälleen uuden tutkimuksen.
tunnelin päässä näkyy valoa!
nimittäin illalla haen lisää karkkia.
namit ovat hyvän opinnäytetyön pääraaka-aine.

voihan valot

Vaikka meidän rakennuksella ei nyt tapahdu päälle päin mitään, sitä rakennusta on mietitty tässä päät puhki, ja soiteltu ja suunniteltu. Putkimies kävi jo tässä iltana eräänä yhdeksän aikaan palaveria pitämässä, ja siltä osin asiat ovat lähteneet rullaamaan.
Sähkömiehelle pitäisi jollain aikaa soitella myös, mutta ennen sitä pitäisi tehdä VALAISTUSSUUNNITELMA. Ja minä sain valtuutuksen tehdä sen. Olen huomannut, että siinä on aika monta juttua mitkä pitäisi ottaa huomioon. Eniten päänvaivaa aiheuttaa tuvan valaistus. Muilta osin se on aika helppo juttu. Katto tuvassa tulee melko korkealle, joten sinne ei ihan mitä vain kehtaa laittaa, siis ainakaan semmoisia lamppuja mitkä on vaihdettava heti kohta. Joten se valaistus on mietintämyssyssä vielä. Pitäisi ne lamppujen paikat olla tiedossa kun aletaan sähkösuunnitelmaa tekemään. www.rakentaja.fi on ollut ahkerassa käytössä, sieltä löytyy vaikka sun mitä, näköjään jotakin myös valaistuksesta.
Me on myös poltettu jo ainakin 4 kokkoa, niinkun ennakkoon juhannusta ajatellen. Voi olla ettei juhannuksena metsäpalovaaran takia saa polttaa kokkoa, joten on nautittu kokoista jo nyt pakkassäässä. Ja samalla savustettu naapureita :) Pitäisi nimittäin saada kaiveltua putkea keväällä tuonne maahan, niin puita on siis kaadettu sen putken tieltä pois. Ja sitten ne oksat on poltettu.
Jotta jos on sisä-/paperihommia niin on ulkohommia riittänyt myös. Seuraavaksi ohjelmassa on kai myös tienauraajan kutsuminen, että sulaa nopeammin tie raksalle. Kuukauden päästä on rekan tulo jo melko lähellä, joten nyt on tehtävä tätä aivotyötä kun on vielä aikaa...
Tosin ensiviikolta olen varannut ainakin 3 aamupäivää opparin tekoon. Se oppari on ollut lomalla pidempään kun sen piti olla. Mutta nyt olen sitä kaivellut jo vähän kaapin pohjalta ja kova tarkoitus on nyt saada se hyvälle mallille ennen sen kuuluisan rekan saapumista.
Mutta. Ulkoilun jälkeen ramaisee. Tänään nautin nimittäin eka lomani viimeisestä päivästä rinteessä. Se seuraava loma meneekin siis opparin kimpussa. Ja tässä välissä käyn tienaamassa hieman. Jotta tällaista tänne meidän rauhaan.

yksi piirre vain

Ajattelin kertoa yhdestä piirteestä itsessäni, koska olen taas huomannut sen tärkeyden.
Nimittäin minusta on todella mukavaa ostaa itselle kaikkia pieniä, ja joskus vähän suurempiakin KANNUSTIMIA. Siis sellaisia asioita joiden avulla jokin vähemmän mukava tekeminen olisi mukavempaa.Syksyllä esimerkiksi ostin ihanaisen pinkin nasu-penaalin, vaikka minulla oli penaaleja jo monta monituista. Penaalin ideana olikin antaa intoa opiskeluun. Joo, ja opiskeluun liittyen olen ostanut monta muutakin juttua, kuten tuunattavan muistitikun opinnäytetyön tekoa varten, ja ison kalenterin, myöskin opinnäytetyön tekoa ajatellen :) (eli opinnäytetyön teko ja opiskelu on aika epämiellyttävää minulle)
Muistan että lapsuuden kodissa asuessani harrastin myös samaa, silloin muun muassa hankin hienon värisen leivontakulhon ja leivontalastan leipomisinnostusta ylläpitämään. (tosin äidin laskuun tein nämä hankinnat)
No, olen monesti miettinyt että nämä varmasti ovat hyviä tekosyitä heräteostoksille, mutta minulle ne on ihan oikeita syitä.
Tällä hetkellä odotan innolla Tupperwaren tilausta, jotta saan lisää intoa tuohon keittiöpuolen hoitoon! Ja viime viikolla tein hieman suuremman kannustusostoksen, nimittäin ajattelin niinkin pitkälle kun kesään, ja kesätyöjaksoon osastolla! (ei sillä, minusta on ihan mukavaa mennä töihin.) Mutta siis, täältä voi käydä katsomassa mitä nyt olen keksinyt. Ne minun ei ole ihan tuollaiset, ne on enemmän pinkit mustilla soljilla. Tk:lla oli esittelijä, ja hänellä oli vain sovituskappaleet mukana, ja siitä valkkasin mieleisimmät sitten, joten nähtävästi juuri sitä mallia ei tuolta löydykään. Intoani ei himmentänyt edes se, että eräs terv.hoitaja sanoi hänelle näistä tulevan mieleen Papillooma-viruksen. En kyllä malta odottaa kesään asti, niiden käyttöä, vaan tottakai otan ne käyttöön heti kun tilaus saapuu :)
Että tällainen hassu hömppäilijä täällä.

uutuus-uutuus

Iän myötä sitä tulee vähemmän yritettyä mitään uutta. Ehkä syytä on siinä ettei nyt ole hirveästi ollut aikaakaan kokeilla uusia juttuja, ja toisekseen sitä monesti tyytyy siihen mitä on, ja tekee siis vain niitä tuttuja juttuja. Ainahan on riski siihen, ettei ehkä osaakaan sitä mitä yrittää!
No, eilen kokeilin siis keilausta. En ollut koskaan ennen koskenutkaan keilapalloon. Krhm. Mieli oli varsin hilpeä, yövuoro takana, ja muutaman tunnin unilla sitä sitten lähdettiin avoimin mielin kokeilemaan. Ja kyllä, kannatan sitä että silloin tällöin kannattaa ylittää itsensä ja tehdä jotakin mitä ei ole koskaan ennen tehnyt. Alku oli varsin inhoittava, toisten keilat kaatuivat ja minun pallo pyrki aina vain sinne kouruun, eikä siis mennyt lähellekään niitä keiloja. Mutta minulla oli päävalmentaja sekä vielä erillinen valmennusryhmä, ja tulosta alkoi syntyä, vaikken osannutkaan toteuttaa yhtäkään neuvoa jonka sain ;) (ja en vieläkään ymmärrä miksi minun pallo ei pyörinyt alkumatkasta lainkaan. toisten pallot kyllä pyöri.)
Illan saldon voisin tiivistää lainaamalla erästä läheistä ihmistä "kyllähän niitä pallojakin vaan viskelis, jos ei mitään muuta tekemistä olis". Eli mukavaa oli - sitä voi kokeilla joskus toistekin :)

Nyt täytynee ruveta nukkumaan, jos saisi tämän sekaisin olevan unirytmin kääntymään normaaliin.
Mutta hei, jos joku menee keilaamaan niin vihreä pallo osottautui parhaaksi - minulle ainakin :)

mikä sinusta tulee isona

-rumpali, poliisi, rakennustyömies.
-lääkärinhoitaja!

kyllä, minusta tulee lääkärinhoitaja, kuten veljenpoika asian ilmaisi.

mutta se onkin aivan eri asia mitä tämä lääkärinhoitaja tekee sitten isona.
hoitaako hän mummoja, ukkeja, äitejä, isiä, lapsia vai nuoria, vai kenties työn raskaan raatajia. ovatko hoidettavat sairaita, vai ehkäisenkö sairauksia, hoitaen terveitä.

tämän kysymyksen äärellä olen tässä ollut, ja miettinyt sitä ääneenkin. onneksi sitä ei tarvitse vielä tietää. keskityn vielä siihen hoitajan identiteettini muodostamiseen. tänään päätin sen, etten aio käyttää käsiäni kuvatakseni minkalainen se kohdunnapukka on, ja kuinka näyte sieltä otetaan. jep. mutta se näistä alapää jutuista tällä kertaa. mutta jos läheiset voisivat sitten huomauttaa minua asiasta, kun päärynä pöydällä muistuttaa minua heti ensisilmäyksellä naisen kohdusta. apua, toivottavasti sinne on vielä matkaa!


mutta tuleville rakennustyömiehille, ja muuten vain meidän rakentamisesta kiinnostuneille helmikuun puolenvälin päivitys rakennuksemme tilanteesta näin kuvallisessa muodossa;


joten odotellaan huhtikuuta ja lumien sulamista :)

kohtaamisia

Olen miettinyt mitä ihmiset ajattelevat törmätessään minuun kaupassa (tai jossain muualla). Kuinka moni piiloutuu hyllyn taa ajatellen "äh, tuo on SE, joka kuikki eilen alapäätäni" tai "voi ei, tuo tietää minusta sen ja sen jutun".
Mutta lohdutukseksi hyllyn taakse piiloutujille, jos niitä edes on, etten muista tuolla siviilissä, että missä tilanteessa olen kenetkin tavannut. Olen huomannut että monissa paikoissa pyörittyäni alkaa joka nurkan takaa tulla näitä jollain tapaa tuttuja kasvoja, ja alkuun sitä jaksoi miettiä päänsä puhki, jotta missähän sitä tuonkin kanssa on ollut tekemisissä. Sitten vihdoin viimein muisti, että "JUU se oli SE, siellä Tarinan sairaalan leikkauspöydällä!"
(Tarinan harjoittelu taisi olla kolmas harjoittelu, ja nyt niitä on takana jo lähes kymmenen, plus lisänä kesätyöt) Eli enää en jaksa miettiä. Toivon vaan, etten joudu tilanteeseen, jossa joutuisin muistamaan missä olemmekaan tavanneet.
Ja sittenpä olen miettinyt sitä, että kuuluuko minun tervehtiä kaikkia vastaantulijoita jotka jollain tavalla ovat tuttuja. Tänään huomasin, että hymyillessä ystävällisesti kaikille vastaantulijoille aika moni heistä tervehtii minua. Mutta väsyneenä työpäivän päätteksi ei jaksa kyllä aina hymyillä ihan kaikille, ei. Tästä päästäänkin siihen, että kuinka moni on loukkaantunut, koska en olekaan huomannut tervehtiä, vaikka sitä tervehdystä minulta olisi odotettu.

Joo, tässä on aika monta mutkaa. Monta mietittävää asiaa.

Tänään huomasin myös sen, että työtapoja on kyllä yhtä monta kuin on tekijää. Voi että olen saanut nähdä monenlaisia työskentely tapoja, mutta en vieläkään ole nähnyt kaikkia!
Siinä sitä ihmettelyä ja miettimistä riittää..mitä ominaisuuksia haluan ottaa tuolta hoitajalta itselleni, ja mitä en missään nimessä halua tehdä samalla lailla kuin kyseinen hoitaja.
Ja siihen kun ynnää ystäviltä ja muilta tuttavilta tulleet kommentit, mikä ei ole tuntunut kivalle terv.hoitajan luona, taikka sairaalassa, ja sitten soveltaa vielä nämä kaikki yhteen, jotta juuri minusta tulisi se unelmien terveydenhoitaja.
Huomaan sen ettei kukaan voi olla täydellinen, ehei. Mutta aina voi yrittää :)

Hyvää alkavaa viikkoa!

ihmettelyä vain.

Olen miettinyt paljon sitä, miksi elämä koettelee toisia rankemmin kuin toisia. Miksi toisen elämä näyttää sujuvan kuin tanssi ja olevan yhtä hymyä vain kun taas toisella on sairauksia ja muita ongelmia enemmän kuin soisi kenellekään.

Eilen totesin, että miten helppoa olisikaan olla vaikka myyjänä, hymyilisi vain nätisti asiakkaille, ei tarvitsisi tietää heidän ongelmistaan yhtään mitään. Nyt mietimme että miten suuri huoli meillä on tästä asiakkaasta, miten järeitä toimenpiteitä tarvitaan. Ja sitten mietitään että mitä sitä oikeasti voi tehdä oman ammattiryhmänsä edustajana, ja mikä ei taaskaan kuulu minulle.

Olen miettinyt muun muassa sellaisia asioita, että onko minun tehtävänä järjestää asiakkaalle asunto jostakin kaukaa, kun hän ei siihen itse tunnu pystyvän, eikä kukaan tunnu auttavan asiassa. Onko minun tehtäväni sanoa, että lapsi otetaan pois jos et tee nyt näin ja näin. Onko minun tehtäväni sanoa, että oletko miettinyt aborttia. Niin, minun tehtävänä on sanoa että minulla on hätä lapsesta, haluamme lapsen parasta. Mutta mihin se sitten riittää...

Ja sitten, olen ihmetellyt sitä, miksi toiselta naiselta äitiys onnistuu luontevammin kuin toiselta. Miksi toinen valmistuu 9kk:n aikana valmiimmaksi äidiksi kuin toinen? Tai miksi toiset äidit väsyvät helpommin kuin toiset. Voi äidit kuinka teitä mietinkään...

Tätä ihmettelyä ja kummastelua voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.
Ei se elämä ole niin yksinkertaista.

Voi kun olisi viisautta siellä jossakin missä näistä asioista päätetään, että palkkaisivat riittävästi työvoimaa sosiaali- perhe - ja terveydenhoitotyöhön. (tarvitaan sitä työvoimaa kyllä myös sairaanhoidossa - juuri saamani puhelun mukaan olisi jälleen pula-pula-pula.)

Mutta, valoisien päivien toivossa (sekä ystävänpäivän odotuksessa) muokkasin ilmettäni hieman valoisammaksi.

voe tokkiisa

Tässä olen ihmetellyt miten se tuo aika menee nopeasti.
Siihen liittyen vaihteeksi kuvallinen päivitys, en muista olenko tätä kuvaa joskus jo laittanut,
mutta tulkoon nyt uudestaan sitten, muistin vetristämiseksi :)

Tuosta alkaa kohta puoleen olla vuosi,
no ei nyt ihan vielä mutta siis kohta.
Parempi fiilistellä jo nyt kun vielä unohtaa sitten maaliskuussa :)
Maaliskuu on kaikin puolin aika jännä kuu.
Ja siksi alan jännittää sitä nyt jo.
Silloin syntyy sukuun uusi vauva (jos ei jo tässä kuussa!).
(jotenkin tuolla neuvolassa olen oppinut elämään raskaudessa ihan erilailla mukana,
siksipä ihan oikeasti jännitän tuleeko sieltä sedän tytölle veli vai sisko..)
Maaliskussa alkaa kevät! valoisia päiviä odotettavissa.
Siitä seuraava kuukausi on huhtikuu - silloin tulee elementit.
Maaliskuussa on myös viikon verran lomaa.

Jotenkin minulle on tullut tunne, että tämä vuosi hurahtaa ohi tosi nopeasti.
Se on toisaalta hyvä,
mutta toisaalta minusta tuntuu,
etten kerkeä tekemään kaikkea mitä haluaisin keretä tehdä.
Oikeasti odotan kesää.
Ja sitten odotan syksyä ja kylmiä iltoja,
jolloin saa laittaa villapaidan päälle ja tulet uuniin.
Sen jälkeen odotan joulua.
Sittenhän vaihtuu vuosi taas.

Ohhoh, nuin se aika menee.