joulustelua

Kyllä sen voi jo aloittaa hiljalleen, joulustelun, kun onhan ensi sunnuntaina jo ensimmäinen adventti. Ja kun kerran mieli alkaa olla jouluinen. Monena jouluna sitä mieltä on pitänyt metsästää, mutta nyt se hiipikin ihan yllättäen. Ja niin otin liiteristä kirveen, ja lähdin kuusen kaatoon. Tosin isäntä oli ystävällisesti kaatanut valmiiksi pitkän rivin kuusia, joista valkkasin parhaimman ja katkasin vaan ylimääräistä pois. Sitten pikkumiehen kanssa jyskytettiin kangella hieman reikää routaiseen maahan, ja kuusi pystyyn, valot kehiin ja tadaa, jopa tuli nätti. Tänään voin ehkä ripustella loput ulkovalaistukset. Ja sitten olikin sopimus, että paistetaan ne ekat joulutortut, kun on valotkin laitettu. Kyntteliköt kyllä laitan vasta joulukuun alusta, niitä keretään katsella sittenkin. Ja jouluradio etsitään sitten jälleen netistä.
Oi ja voi, jouluradio. Sitä tuli vuosi sitten kuunneltua töissä, ainakun töiltään vaan kerkesi. Ihan vähän eri fiilikset nyt...
Pikkuisäntä ei vielä paljon joulusta perusta. Mutta hyppykiikusta sitäkin enemmän. Pääsi sellaiseen mummolassa :) ja sen avulla voi vaikka LENTÄÄ. Voi ipana. Kylläpä nauratti kaikkia, ihan koskee naurulihaksiin vieläkin.

Näihin lennokkaisiin tunnelmiin tällä kertaa.

leikkilääkäri

Niinpä löytyi taas yksi lääkäri, joka ei ollutkaan sitä miltä näytti tahi kuulosti. Ei ollutkaan oikea lääkäri, vaan vähän ikäänkuin vain leikki lääkäriä. Ehkäpä kovasti sellainen wanna be lääkäri. Tai sitten vaan tosi perso isolle palkalle. Onhan sen pitänyt osata tuo lääkäri leikki melko hyvin, kun nyt vasta paljastui. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla jotakin, mitä ei oikeasti ole.
Luin lehdestä, että hoitajat eivät ole osanneet epäillä mitään. Noh, miksipäs olisivat epäilleet. Hoitajana tiedän sen, että niitä lääkäreitä on (ikävä kyllä) liiankin moneen junaan. Eihän niitä osaa sitten epäillä, kun niitä pitää kunnioittaa -onhan ne lääkäreitä, ne kaikista kummallisimmatkin hiihtäjät... Oi ja voi, vaikka minä olen sitä mieltä, että kylläpä saavat tehdä palkkansa eteen, hoitajilla on omatkin työnsä. Ja onneksi aika moni uudemman polven lääkäreistä tekeekin. Noh, tämä nyt ei liity taas tähän leikkilääkäri asiaan.
Olenpa sitten vaan mietiskellyt tapaamiani lääkäreitä, että kuka niistä onkaan leikkilääkäri ja kuka oikea lääkäri, mistä sen voi työssä oikeasti tietää. Kyllähän sitä pitäisi voida luottaa niihin todistuksiin, että koulut on käyty ja opit saatu. Ja sitä myötä tietysti siihen tahoon, joka niitä todistuksia syynää. Siihen, joka on minunkin paperini syynännyt ja nimeni laittanut sinne listaan, josta kaikki sen pääsevät näkemään, jos epäilevät minun oikeuttani sairaan- tai terveydenhoitajana.
Joo. Luin vaan sitten tämän kuuluisan maalaislääkärin kommentin siitä, miksi hän ei pääsisi enää opiskelemaan lääkäriksi. Koskapa nykyään hakukokeissa painotetaan enemmän YDINFYSIIKKAA kuin asiakkaan kohtaamista.
Ilokseni luin lehdestä myös joku aika sitten, miten lääkärikoulussa opetellaan asiakkaan kohtaamista. Heillä on ihan teatterista näyttelijöitä, jotka esittää potilasta, ja sitten lääkärioppilas treenaa sitä asiakastyötä. Se kuullosti hyvältä, ja sitä kyllä tarvitaan.
Mutta niin, ei sitä pelkällä hyvällä asiakaspalvelullakaan lääkäriksi vielä päästä. Kyllähän sitä pitää vähän tietääkin niistä sairauksista ja terveydestä. Niih. Eikä minusta olisi lääkäriksi. Pitäis päättää ihan liian isoista asioista. Ja keltäs ne lääkärit kysyy -toisiltaan vaan. Hoitaja voi aina kysyä lääkäriltä, jonka sitten kans PITÄÄ tietää ;) (ja hoitaja tosisti luottaa, että se lääkäri tietää...)
Ettäpä tämmöisiä lääkärijuttuja tänään. Ajatus on aika lenteleväistä sorttia tänään.

Yöelämää

Neljä kuukautta, se on tärkeä ikä. Nimittäin se ikä kun alkaa mahaan saamaan muutakin kuin maitoa. Ja se ikä, kun monet oppii kääntymään. Toiset odottavat, että yöunet paranevat kun pääsee kiinteitä syöttämään. Meillä oli siihen asti nukuttu melkolailla hyvin, ihan jopa kokonaisiakin öitä syömättä. Mutta sitten pieni mies oivalsi, että ei olekaan pakko nukkua! Yöllä voi treenata myös! Yöllä voi ensin hyvin pienesti jutella, ja sitten kokeilla varovasti hieman kovemmin, josko pimeästä joku vaikka vastaisi. Ja kun kerran kukaan ei vastaa, on sama kysyä ja vastata itse, ihan rohkeasti. Kuinka jännästi ääni muuttukaan, kun tuttia asettelee ITSE suuhun eri asennoissa, sivuttain, väärinpäin, oikeinpäin, välillä nyrkki tai yksi sormi sen tutin kanssa tai ilman... Sitten kun tutti katoaa, voi pyörähtää ympäri ja alkaa treenata vaikka leuan vetoa sängyn laitaa apua käyttäen... niin kauan, kunnes väsymys tulee ja pitäis päästä taas selälleen, mutta kun ei pääse...
Oma shownsa on se nukahtaminen... Pieni nyrkki jahtaa toista pientä nyrkkiä, koska se toinen pieni nyrkki varasti juuri tutin suusta. Vähän isompi nyrkki auttaa ja laittaa tutin suuhun, tästä seuraa totaalinen suuttumus, koska pikku nyrkki olisi halunnut ITSE laittaa tutin suuhun, vaikkapa väärinpäin. Isot kädet saa keksiä temppuja jos jonkinlaisia, että pikkunyrkit saa rauhoittumaan, ja viimein koko pojan nukahtamaan.
Voi, miten elävästi mieleen tuleekaan nyt omaa poikaa nukuttaessa ne kerrat kun tädin rakkaita olen nukuttanut. Kenelle tepsi halleluja-hymni, kuka nukahti kiikkuun, ketä humputin käsivarret hellinä... Onhan ne, omanlaisia nukkujia kaikki. Niinkai sitä aikuisetkin. Toinen nukahtaa hetkessä ja nukkuu sikeästi aamuuun asti. Toinen pyörii kuin väkkärä ja heräilee öisin.
Tämmöistä, yöelämää meilläpäin. Nyt äiti tarvii kahvia.