pään sisältöä.

Olen miettinyt, miten suuren murheen kohdatessa omat murheet tuntuukin ihan mitättömille. Viimeisen viikon ajan olen miettinyt taas sairauksia ja kuolemaa. Miten elämä tuntuukaan epäoikeudenmukaiselle. Miksi pieneltä pojalta viedään äiti. Miksi joka toisella tuttavalla tuntuu olevan sairautta, psyykkistä tai fyysistä. (siis sille minusta tuntuu)Annetaanko ihan oikeasti jokaiselle sen verran kärsimystä, kuin itsekukin jaksaa. Miksi toinen jaksaa enemmän kuin toinen, ihan vaikka vaan kuunnella vauvan itkua?
-Niin. Miksi toisilla on oikeus valita antavatko sairaan lapsen syntyä tähän maailmaan. Toisille ei sitä mahdollisuutta anneta. Enemmän ja vähemmän sairaita lapsia syntyy, vaikka kaikki mahdolliset tutkimukset on tehty, ja tervettä odotetaan... (luin aiheesta mielipidekirjoituksen ja siitä syystä olen tätäkin pohtinut)
Mutta oikeasti minun mielestä jokaisella lapsella on oikeus syntyä tänne rakastettavaksi. Ja ne pienet ihmistaimet saa aikuisetkin (ainakin minut) miettimään, miten sitä voisikaan olla aikuinenkin tyytyväinen vain niihin perustarpeisiinsa.
Kunhan on ruokaa, kuivaa vaatetta ja syliä niin elämän aurinko paistaa.

Noh. Tästähän tuli nyt ihan sillisalaatti, ei päätä eikä häntää. Isoja ajatuksia sotkettu keskenään. Mutta tällaisia minun päässä nyt vaan liikkuu, ja jollakin tavalla ne kietoutuu toisiinsa. Suuret kysymykset jäävät leijumaan ilmaan. Varmasti jonakin päivänä saan näihinkin vastauksen.

kiitollisuutta

"Aina sisimpääni asti olen ihme suunnaton
Sinä punoit taitavasti pienen ihmisolennon
Jo ennen syntymäänikin laskit joka minuutin
Kaikki päiväni Sinun kirjaasi kerran kirjoitettu on

Sinä muistat joka solun, kaiken piirsit tarkasti
Sinä tunnet joka polun, joka tulee eteeni
En muuta voi kuin painaa pään, jäädä ihmettelemään
Minä vaikenen, mutta tiedän sen: Olet aina kanssani... " (P.Simojoki)

Ukki, eno ja sedän vaimo, eli täti lauloivat eilen kauniisti pienen miehen alun juhlassa. Ja silmiä sai pyyhkiä kyyneleistä muutkin kuin äiti.
Meillä ollaan kiitollisia tästä kaikesta mitä on saatu. Ihana poika, oma uusi koti. Ihana perhe, äidit ja isät lähellä, sisarukset perheineen, ystävät...
Pieniä "käppi"-päisiä poikia ja hameet hulmuten juoksevia tyttöjä pihalla katsellessa mietin, että miten sitä muistaisikin olla kiitollinen aina. Liian usein se nurina ja narina mieli tunkee pintaan.

Mutta tämä päivitys jää lyhyeksi, koska me lähdetään kiitollisina katsomaan pientä serkkutyttöä ja ihanaa 2-vuotiasta serkkupoikaa. Tädin rakkaita. (tervehditään niitä aikuisiakin ;)

Loppuun vielä vähän Johanna Kurkelaa, tämän eilen lauloi samainen täti-ihminen, kiitos!

"Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella...

...Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan"

mikä kesä.

Säät viileni, mutta ei kesä ole vielä ohi. Vielä eilen laulettiin, että "vielä on lomaa jäljellä..." samalla kun ajeltiin kotia kohti. Oikeasti isännän loma on ihan loppusuoralla, viisi viikkoa meni äkkiä. Mutta melkolailla kerettiin kaikki mitä suunniteltiin. Vielä ehkä hieman lisää mökkeilyä ja tuplasynttärit niin jopa oli loma! Meillähän se pikkuisännän kanssa vielä jatkuu... Huhupuheet kertovat, että joudun totuttelemaan vuorotyöläisen rouvan arkeen. Onneksi minulla on pitkä lista asioista, mitä tehdään SITTEN KUN isäntä palaa töihin. Eli asioita, jotka katkaisevat arkea :)
Mutta, nyt kirjotuksen katkaisee kutsuva hihkaisu... palvelujani tarvitaan.