ajan kulua

Jos aika hurahtaa vauhdilla, ettei kerkeä blogiaan muka päivittämään, niin kyllä se on hurahtanut ihan oikeasti, vuosissakin.
Tädin ensimmäinen rakas lähtee syksyllä siihen oikeaan kouluun. EKALUOKALLE. Ei ole totta, täyttää 7 vuotta. Ja se 7 vuotta tarkoittaa sitä, että syksyllä myös avioelämää meillä on takana saman verran. Siis 7, uskomatonta. Eihän me olla edes vielä yhtään vanhoja...? No, nuorenahan sitä mentiin (naimisiin siis). Mutta onhan sitä ikääkin jo mittarissa. Miehen pitäisi pikkuhiljaa alkaa sitä 30 kriisiä kehittelemään ;) (ihan pikkuhiljaa vaan)
Ajankulusta muistutti myös postilaatikkoon kolahtanut kutsu. Mietinpä ihan ääneenkin, että onkohan nämä viimeiset serkku-häät. Se on jännä, jos jotakuta on pitänyt pienestä asti "pienenä", niin sitä ei usko, ei sitten millään, että hekin vaan kasvavat! Ihan vähän haikeaakin, niin sitä on aikuistuttu itse kukin vaan..
Tuosta "pienestä" tuli mieleen pieni-rakas 2-vee, joka isomman miehen sylissä ollessaan koki itsensäkin kovin isoksi ja osoitti sormella ehkä noin 9-vuotiasta tyttöä tuumaten topakasti "tyttö, PIKKU-tyttö!" :)
Tämmöisiä ajatuksia. Keskikesän juhla meni, ja hyvin meni meiltä ainakin. Onneksi meille kesä tuntuu vielä olevan edessä, miehen pitkää lomaa odotellessa siis!

verestelyä

Ensinnäkin, tuo sana "verestää" on minusta vaan niin IHANA. Siitä tulee aina mummo mieleen. Ja mummoa olen ikävöinyt aika monesti, ihan molempia.
Mutta, aika ajoin ajatukset lähtevät vaeltamaan vuosien taakse, ja mieleen tulee mitä kultaisempia muistoja. Noh, eihän ne kaikki nyt niin kultaisiakaan ole... mutta muistoja kuitenkin.
Nyt on aika vähän tullut kuunneltua musiikkia, mutta tietyt kappaleet vievät talveen, lumisille tai kesäisille teille ja kappaleesta riippuen milloin kenenkin autoon..
Ja Sisut vievät hetkessä ystävän kylän asuntoon ja kokeiluihin, mille tee maistuisi sisulla terästettynä. Ja siitä ajatuksesta ollaankin samaisen kämpän lattialla vatsalihastreeneissä valtaisan hihityksen vallassa, ja sitten samantien mieleen juolahtaa videokuvaukset ja serkkupoika juoksemassa iso villapipo päässä navetan nurkan takaa... Toinen muisto johtaa varsin vauhdikkaasti toiseen.
Voi niitä aikoja. Minullakin on siis historiaa.. aika paljon, kaikkea ei edes muista!
Miten niitä onkaan mukava muistella, muistoja, yksin, tai yhdessä. Yhdessä muistellessa on se etu, että toinen muistaa toisen jutun ja muistoissa pääsee paljon pidemmälle näin. (siis olettaen, että on eletty samoja tilanteita :)
Muistoja tulee myös lyhyessä ajassa. Tänä aamuna katsoin pientä poikaani myssy päässä, ja saman tien mieleen tuli tuo sama poika viisi viikkoa sitten sairaalassa, sinivalopedillä samassa myssyssä :)
Niin, täällä nautitaan kiirettömästä elämästä. Kesästä, pienestä rakkaasta, ystävistä, perheestä <3
Ihana kun on aikaa mennä ja tulla, tai ihan vaan istua ja ihmetellä.