Niin se vaan lähestyy, joulu. Mies kantoi eilen kuusen ikkunan alle näytille, ja kelpasi minullekin. Se tuodaan siis sisään perjantaina (jos se perjantai oli se aaton aatto).
Pikkumies tuolla yskiä louskuttaa nukkuessaan, toinen ei vielä osaa odottaa joulua. Mutta se on varmaa, ettei kuusen alle mahdu juurikaan muuta, kun pikkumiehen isot paketit <3
Kinkun paisto on kuivaharjoiteltu jo niin monesti, että siitä on ihan pakko tulla hyvä. (tuli siitä viimeksikin, meni vaan aika myöhä yöhön, ennenkuin päästiin maistamaan.)
Olo on varsin rento. Ei turhaa stressiä. Saunan voisi joku päivä pestä ja lanttulaatikkoa vielä paistaa.
Joulu saa tulla!
Rauhaisaa joulun aikaa, palaan taas kun sille tuntuu.
maanantai 19. joulukuuta 2011
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
elossa
-nimittäin täällä ollaan, elossa yhä. Vaikkakin elo on keskittynyt reilun viikon tietokoneen ulkopuoliseen elämään, mikä sinänsä on mielestäni oikein hyvä. Toisaalta se on ihme, koska kotona ollessa yleensä joka päivä tulee hetki, jolloin kyllä kerkeää hetkiseksi tietokoneelle. Mutta niin, nyt ei ole käynyt mielessäkään että aukaisisi koneen. Eikä siksi, ettenkö olisi kerennyt. (tosin ei me kyllä ihan hirveesti olla kotona oltu... krhm.)
Niin, kyllähän täällä sitä touhuakin on riittänyt...
... extempore retki kahdestaan pikkuisännän kanssa pohjoisen enolaan
... pipareita
... etelän puolen serkkuja
... synttäreitä
... ystävien trehvailuja
... tupareita
... joulukoristeita
... mummoja ja ukkeja
... askartelua
... nukuttamista
... käsityötä
... siivoamista
... vaipan vaihtoa
... shoppailua
... puheluita siskolle
... syöttämistä -ja syömistä
... uunin lämmitystä
... sohvalla rötköttämistä, miehen vieressä <3
Että aika tavallista kuitenkin. Joulun odotusta ilman joulukalenteria!
Mutta kiitollisena tästä kaikesta. palaamme jälleen.
Niin, kyllähän täällä sitä touhuakin on riittänyt...
... extempore retki kahdestaan pikkuisännän kanssa pohjoisen enolaan
... pipareita
... etelän puolen serkkuja
... synttäreitä
... ystävien trehvailuja
... tupareita
... joulukoristeita
... mummoja ja ukkeja
... askartelua
... nukuttamista
... käsityötä
... siivoamista
... vaipan vaihtoa
... shoppailua
... puheluita siskolle
... syöttämistä -ja syömistä
... uunin lämmitystä
... sohvalla rötköttämistä, miehen vieressä <3
Että aika tavallista kuitenkin. Joulun odotusta ilman joulukalenteria!
Mutta kiitollisena tästä kaikesta. palaamme jälleen.
tiistai 22. marraskuuta 2011
joulustelua
Kyllä sen voi jo aloittaa hiljalleen, joulustelun, kun onhan ensi sunnuntaina jo ensimmäinen adventti. Ja kun kerran mieli alkaa olla jouluinen. Monena jouluna sitä mieltä on pitänyt metsästää, mutta nyt se hiipikin ihan yllättäen. Ja niin otin liiteristä kirveen, ja lähdin kuusen kaatoon. Tosin isäntä oli ystävällisesti kaatanut valmiiksi pitkän rivin kuusia, joista valkkasin parhaimman ja katkasin vaan ylimääräistä pois. Sitten pikkumiehen kanssa jyskytettiin kangella hieman reikää routaiseen maahan, ja kuusi pystyyn, valot kehiin ja tadaa, jopa tuli nätti. Tänään voin ehkä ripustella loput ulkovalaistukset. Ja sitten olikin sopimus, että paistetaan ne ekat joulutortut, kun on valotkin laitettu. Kyntteliköt kyllä laitan vasta joulukuun alusta, niitä keretään katsella sittenkin. Ja jouluradio etsitään sitten jälleen netistä.
Oi ja voi, jouluradio. Sitä tuli vuosi sitten kuunneltua töissä, ainakun töiltään vaan kerkesi. Ihan vähän eri fiilikset nyt...
Pikkuisäntä ei vielä paljon joulusta perusta. Mutta hyppykiikusta sitäkin enemmän. Pääsi sellaiseen mummolassa :) ja sen avulla voi vaikka LENTÄÄ. Voi ipana. Kylläpä nauratti kaikkia, ihan koskee naurulihaksiin vieläkin.
Näihin lennokkaisiin tunnelmiin tällä kertaa.
Oi ja voi, jouluradio. Sitä tuli vuosi sitten kuunneltua töissä, ainakun töiltään vaan kerkesi. Ihan vähän eri fiilikset nyt...
Pikkuisäntä ei vielä paljon joulusta perusta. Mutta hyppykiikusta sitäkin enemmän. Pääsi sellaiseen mummolassa :) ja sen avulla voi vaikka LENTÄÄ. Voi ipana. Kylläpä nauratti kaikkia, ihan koskee naurulihaksiin vieläkin.
Näihin lennokkaisiin tunnelmiin tällä kertaa.
maanantai 14. marraskuuta 2011
leikkilääkäri
Niinpä löytyi taas yksi lääkäri, joka ei ollutkaan sitä miltä näytti tahi kuulosti. Ei ollutkaan oikea lääkäri, vaan vähän ikäänkuin vain leikki lääkäriä. Ehkäpä kovasti sellainen wanna be lääkäri. Tai sitten vaan tosi perso isolle palkalle. Onhan sen pitänyt osata tuo lääkäri leikki melko hyvin, kun nyt vasta paljastui. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla jotakin, mitä ei oikeasti ole.
Luin lehdestä, että hoitajat eivät ole osanneet epäillä mitään. Noh, miksipäs olisivat epäilleet. Hoitajana tiedän sen, että niitä lääkäreitä on (ikävä kyllä) liiankin moneen junaan. Eihän niitä osaa sitten epäillä, kun niitä pitää kunnioittaa -onhan ne lääkäreitä, ne kaikista kummallisimmatkin hiihtäjät... Oi ja voi, vaikka minä olen sitä mieltä, että kylläpä saavat tehdä palkkansa eteen, hoitajilla on omatkin työnsä. Ja onneksi aika moni uudemman polven lääkäreistä tekeekin. Noh, tämä nyt ei liity taas tähän leikkilääkäri asiaan.
Olenpa sitten vaan mietiskellyt tapaamiani lääkäreitä, että kuka niistä onkaan leikkilääkäri ja kuka oikea lääkäri, mistä sen voi työssä oikeasti tietää. Kyllähän sitä pitäisi voida luottaa niihin todistuksiin, että koulut on käyty ja opit saatu. Ja sitä myötä tietysti siihen tahoon, joka niitä todistuksia syynää. Siihen, joka on minunkin paperini syynännyt ja nimeni laittanut sinne listaan, josta kaikki sen pääsevät näkemään, jos epäilevät minun oikeuttani sairaan- tai terveydenhoitajana.
Joo. Luin vaan sitten tämän kuuluisan maalaislääkärin kommentin siitä, miksi hän ei pääsisi enää opiskelemaan lääkäriksi. Koskapa nykyään hakukokeissa painotetaan enemmän YDINFYSIIKKAA kuin asiakkaan kohtaamista.
Ilokseni luin lehdestä myös joku aika sitten, miten lääkärikoulussa opetellaan asiakkaan kohtaamista. Heillä on ihan teatterista näyttelijöitä, jotka esittää potilasta, ja sitten lääkärioppilas treenaa sitä asiakastyötä. Se kuullosti hyvältä, ja sitä kyllä tarvitaan.
Mutta niin, ei sitä pelkällä hyvällä asiakaspalvelullakaan lääkäriksi vielä päästä. Kyllähän sitä pitää vähän tietääkin niistä sairauksista ja terveydestä. Niih. Eikä minusta olisi lääkäriksi. Pitäis päättää ihan liian isoista asioista. Ja keltäs ne lääkärit kysyy -toisiltaan vaan. Hoitaja voi aina kysyä lääkäriltä, jonka sitten kans PITÄÄ tietää ;) (ja hoitaja tosisti luottaa, että se lääkäri tietää...)
Ettäpä tämmöisiä lääkärijuttuja tänään. Ajatus on aika lenteleväistä sorttia tänään.
Luin lehdestä, että hoitajat eivät ole osanneet epäillä mitään. Noh, miksipäs olisivat epäilleet. Hoitajana tiedän sen, että niitä lääkäreitä on (ikävä kyllä) liiankin moneen junaan. Eihän niitä osaa sitten epäillä, kun niitä pitää kunnioittaa -onhan ne lääkäreitä, ne kaikista kummallisimmatkin hiihtäjät... Oi ja voi, vaikka minä olen sitä mieltä, että kylläpä saavat tehdä palkkansa eteen, hoitajilla on omatkin työnsä. Ja onneksi aika moni uudemman polven lääkäreistä tekeekin. Noh, tämä nyt ei liity taas tähän leikkilääkäri asiaan.
Olenpa sitten vaan mietiskellyt tapaamiani lääkäreitä, että kuka niistä onkaan leikkilääkäri ja kuka oikea lääkäri, mistä sen voi työssä oikeasti tietää. Kyllähän sitä pitäisi voida luottaa niihin todistuksiin, että koulut on käyty ja opit saatu. Ja sitä myötä tietysti siihen tahoon, joka niitä todistuksia syynää. Siihen, joka on minunkin paperini syynännyt ja nimeni laittanut sinne listaan, josta kaikki sen pääsevät näkemään, jos epäilevät minun oikeuttani sairaan- tai terveydenhoitajana.
Joo. Luin vaan sitten tämän kuuluisan maalaislääkärin kommentin siitä, miksi hän ei pääsisi enää opiskelemaan lääkäriksi. Koskapa nykyään hakukokeissa painotetaan enemmän YDINFYSIIKKAA kuin asiakkaan kohtaamista.
Ilokseni luin lehdestä myös joku aika sitten, miten lääkärikoulussa opetellaan asiakkaan kohtaamista. Heillä on ihan teatterista näyttelijöitä, jotka esittää potilasta, ja sitten lääkärioppilas treenaa sitä asiakastyötä. Se kuullosti hyvältä, ja sitä kyllä tarvitaan.
Mutta niin, ei sitä pelkällä hyvällä asiakaspalvelullakaan lääkäriksi vielä päästä. Kyllähän sitä pitää vähän tietääkin niistä sairauksista ja terveydestä. Niih. Eikä minusta olisi lääkäriksi. Pitäis päättää ihan liian isoista asioista. Ja keltäs ne lääkärit kysyy -toisiltaan vaan. Hoitaja voi aina kysyä lääkäriltä, jonka sitten kans PITÄÄ tietää ;) (ja hoitaja tosisti luottaa, että se lääkäri tietää...)
Ettäpä tämmöisiä lääkärijuttuja tänään. Ajatus on aika lenteleväistä sorttia tänään.
keskiviikko 2. marraskuuta 2011
Yöelämää
Neljä kuukautta, se on tärkeä ikä. Nimittäin se ikä kun alkaa mahaan saamaan muutakin kuin maitoa. Ja se ikä, kun monet oppii kääntymään. Toiset odottavat, että yöunet paranevat kun pääsee kiinteitä syöttämään. Meillä oli siihen asti nukuttu melkolailla hyvin, ihan jopa kokonaisiakin öitä syömättä. Mutta sitten pieni mies oivalsi, että ei olekaan pakko nukkua! Yöllä voi treenata myös! Yöllä voi ensin hyvin pienesti jutella, ja sitten kokeilla varovasti hieman kovemmin, josko pimeästä joku vaikka vastaisi. Ja kun kerran kukaan ei vastaa, on sama kysyä ja vastata itse, ihan rohkeasti. Kuinka jännästi ääni muuttukaan, kun tuttia asettelee ITSE suuhun eri asennoissa, sivuttain, väärinpäin, oikeinpäin, välillä nyrkki tai yksi sormi sen tutin kanssa tai ilman... Sitten kun tutti katoaa, voi pyörähtää ympäri ja alkaa treenata vaikka leuan vetoa sängyn laitaa apua käyttäen... niin kauan, kunnes väsymys tulee ja pitäis päästä taas selälleen, mutta kun ei pääse...
Oma shownsa on se nukahtaminen... Pieni nyrkki jahtaa toista pientä nyrkkiä, koska se toinen pieni nyrkki varasti juuri tutin suusta. Vähän isompi nyrkki auttaa ja laittaa tutin suuhun, tästä seuraa totaalinen suuttumus, koska pikku nyrkki olisi halunnut ITSE laittaa tutin suuhun, vaikkapa väärinpäin. Isot kädet saa keksiä temppuja jos jonkinlaisia, että pikkunyrkit saa rauhoittumaan, ja viimein koko pojan nukahtamaan.
Voi, miten elävästi mieleen tuleekaan nyt omaa poikaa nukuttaessa ne kerrat kun tädin rakkaita olen nukuttanut. Kenelle tepsi halleluja-hymni, kuka nukahti kiikkuun, ketä humputin käsivarret hellinä... Onhan ne, omanlaisia nukkujia kaikki. Niinkai sitä aikuisetkin. Toinen nukahtaa hetkessä ja nukkuu sikeästi aamuuun asti. Toinen pyörii kuin väkkärä ja heräilee öisin.
Tämmöistä, yöelämää meilläpäin. Nyt äiti tarvii kahvia.
Oma shownsa on se nukahtaminen... Pieni nyrkki jahtaa toista pientä nyrkkiä, koska se toinen pieni nyrkki varasti juuri tutin suusta. Vähän isompi nyrkki auttaa ja laittaa tutin suuhun, tästä seuraa totaalinen suuttumus, koska pikku nyrkki olisi halunnut ITSE laittaa tutin suuhun, vaikkapa väärinpäin. Isot kädet saa keksiä temppuja jos jonkinlaisia, että pikkunyrkit saa rauhoittumaan, ja viimein koko pojan nukahtamaan.
Voi, miten elävästi mieleen tuleekaan nyt omaa poikaa nukuttaessa ne kerrat kun tädin rakkaita olen nukuttanut. Kenelle tepsi halleluja-hymni, kuka nukahti kiikkuun, ketä humputin käsivarret hellinä... Onhan ne, omanlaisia nukkujia kaikki. Niinkai sitä aikuisetkin. Toinen nukahtaa hetkessä ja nukkuu sikeästi aamuuun asti. Toinen pyörii kuin väkkärä ja heräilee öisin.
Tämmöistä, yöelämää meilläpäin. Nyt äiti tarvii kahvia.
tiistai 18. lokakuuta 2011
rekkaralli
Asumme suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien välittömässä läheisyydessä. Onneksi emme kuitenkaan ihan tien laidassa. Nopeusrajoitus meidän kohdalla on 60km/h, mutta ikävä kyllä, aika harva näyttää sitä noudattavan.
Itse olen tänä syksynä pysähtynyt ajattelemaan tuota rallia tuossa tiellä. Aamulla katson, kun pienet koululaiset polkevat pyörillään kouluun ja yhtäaikaa isommat kaasuttavat viimetipassa autoillaan työmailleen. Iltapäivällä rekkakuskit ovat heränneet, kuka ajaa tukkirekkaa, kuka hiekkakuormaa. Ja ne pienet ja vähän isommatkin koululaiset polkevat pyörillään takaisin kotiin.
Minä olen päättänyt, että minulla ei enää ole niin kiire kylälle tai kotiin, ettenkö malta noudattaa nopeusrajoitusta. On nimittäin aikatavalla eri asia ajaa 60km/h kuin 80km/h. Siinä hitaammassa vauhdissa kerkeää havannoimaan aika paljon enemmän.
Eipä sillä, niille vähän isommille koululaisille toivoisin pyöräilykypärät päähän, ja ne HEIJASTIMET. Olen kokenut muutaman kerran kauhun hetkiä aamuhämärässä auton ratissa ollessani, kun vastaan tulee auto ja vaihdan itse lyhyille valoille, ja sitten kohdattuani vastaan tulevan väläytän taas pitkät päälle JA, siinä tosi lähellä, keskellä kaistaa edessäni (niinpä..miksi ihmeessä KESKELLÄ KAISTAA?) on pyöräilijä, jolla ei tosiaan ole muuta kuin musta takki ja mustat farkut. Ei siis niitä heijastimia missään. Hui. Siinä miettii, että entä jos minulla olisi ollut nopeutta enemmän.
Onhan se niin, että tähän liikenneturvallisuus ajatteluun saa ihan erilaista perspektiiviä kun miettii, että joidenkin vuosien päästä oma poika taivaltaa tuota samaa tietä. Onneksi tuossa ei vielä ole sattunut mitään. Ja toivonpa tosiaan, että muutkin autoilijat malttaisivat noudattaa nopeusrajoitusta.
Itse olen tänä syksynä pysähtynyt ajattelemaan tuota rallia tuossa tiellä. Aamulla katson, kun pienet koululaiset polkevat pyörillään kouluun ja yhtäaikaa isommat kaasuttavat viimetipassa autoillaan työmailleen. Iltapäivällä rekkakuskit ovat heränneet, kuka ajaa tukkirekkaa, kuka hiekkakuormaa. Ja ne pienet ja vähän isommatkin koululaiset polkevat pyörillään takaisin kotiin.
Minä olen päättänyt, että minulla ei enää ole niin kiire kylälle tai kotiin, ettenkö malta noudattaa nopeusrajoitusta. On nimittäin aikatavalla eri asia ajaa 60km/h kuin 80km/h. Siinä hitaammassa vauhdissa kerkeää havannoimaan aika paljon enemmän.
Eipä sillä, niille vähän isommille koululaisille toivoisin pyöräilykypärät päähän, ja ne HEIJASTIMET. Olen kokenut muutaman kerran kauhun hetkiä aamuhämärässä auton ratissa ollessani, kun vastaan tulee auto ja vaihdan itse lyhyille valoille, ja sitten kohdattuani vastaan tulevan väläytän taas pitkät päälle JA, siinä tosi lähellä, keskellä kaistaa edessäni (niinpä..miksi ihmeessä KESKELLÄ KAISTAA?) on pyöräilijä, jolla ei tosiaan ole muuta kuin musta takki ja mustat farkut. Ei siis niitä heijastimia missään. Hui. Siinä miettii, että entä jos minulla olisi ollut nopeutta enemmän.
Onhan se niin, että tähän liikenneturvallisuus ajatteluun saa ihan erilaista perspektiiviä kun miettii, että joidenkin vuosien päästä oma poika taivaltaa tuota samaa tietä. Onneksi tuossa ei vielä ole sattunut mitään. Ja toivonpa tosiaan, että muutkin autoilijat malttaisivat noudattaa nopeusrajoitusta.
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
omaa aikaa
Kylläpä sitä välillä tarvitsee vapaa-aikaa tästä kotiäidin urastakin.
Tänään istuin sunnuntairuuhkassa apteekissa ja katselin ihmisiä, jotka hermostuneena vilkuilivat kassalle, koska heidän vuoronsa tulee ja mietin, että kerrankin minulla ei ole kiirettä. Kunnes kännykkä piippasi ja havahduin, että pitikö kaahata kotiin, mutta ei, poika pärjäsi oikein hyvin, isännän oli vaan yllättänyt nälkä - varmisteli, että tuonhan ruokaa tullessani. Kotiin selvittyäni pikku mies tuhisi päiväunillaan onnellisena puhtaissa vaatteissa. Kyllä -suottapa olisin taas hätäillyt, jos olisin hätäillyt.
Koetan opetella olemaan vapaalla, koska olen tullut siihen tulokseen, että jos käytän saamani vapaan hetken siihen, että mietin miten pieni poika pärjää, onkohan se syönyt pullosta ja kai se vaippa on vaihdettu NIIN, se minun vapaa hetkeni meni jo.
Myönnetään, että en osaa olla kokonaan miettimättä miten siellä pärjätään, mutta ehkä sitä ei ole tarpeenkaan oppia. Sen verran kuitenkin, että se vapaa-aika tuntuu vapaalle.
Mutta, tämä jäi hivenen torsoksi. Työllistäjäni nousi unilta, ja kovasti haluaisi kirjoitella myös.. vaikka tähän malliin :
€ DCXXXXXXXXXXC N (Melkoisen etevä poika <3)
Tänään istuin sunnuntairuuhkassa apteekissa ja katselin ihmisiä, jotka hermostuneena vilkuilivat kassalle, koska heidän vuoronsa tulee ja mietin, että kerrankin minulla ei ole kiirettä. Kunnes kännykkä piippasi ja havahduin, että pitikö kaahata kotiin, mutta ei, poika pärjäsi oikein hyvin, isännän oli vaan yllättänyt nälkä - varmisteli, että tuonhan ruokaa tullessani. Kotiin selvittyäni pikku mies tuhisi päiväunillaan onnellisena puhtaissa vaatteissa. Kyllä -suottapa olisin taas hätäillyt, jos olisin hätäillyt.
Koetan opetella olemaan vapaalla, koska olen tullut siihen tulokseen, että jos käytän saamani vapaan hetken siihen, että mietin miten pieni poika pärjää, onkohan se syönyt pullosta ja kai se vaippa on vaihdettu NIIN, se minun vapaa hetkeni meni jo.
Myönnetään, että en osaa olla kokonaan miettimättä miten siellä pärjätään, mutta ehkä sitä ei ole tarpeenkaan oppia. Sen verran kuitenkin, että se vapaa-aika tuntuu vapaalle.
Mutta, tämä jäi hivenen torsoksi. Työllistäjäni nousi unilta, ja kovasti haluaisi kirjoitella myös.. vaikka tähän malliin :
€ DCXXXXXXXXXXC N (Melkoisen etevä poika <3)
torstai 6. lokakuuta 2011
tämä aamu
Ihan hiljaista. Aurinko hilautuu pikkuhiljaa taivaalle, vaikka tämän aamun lehti näytti synkän harmaata pilveä ja kolmea pisaraa tälle päivälle. Jospa ei toteudu se.
Hassua, täällä heitettiin jo hanskat tiskiin tuon autotalli rojektin suhteen. (lue; minä heitin, ja aloin jo toivoakin, ettei nyt syksyllä tarviis rakennushommia miettiä, illat on ihan tarpeeksi pimeitä ilman pohjan tekoakin.) No, niin siinä kuitenkin kävi, että tiistai-iltapäivänä hierasin silmiä kaksi kertaa, kun pihaan kääntyi traktori perässään pikku-nätti kaivuri. Ihan oikeasti, tiesinhän minäkin, että on se kaivurimies sanansa mittainen, ja tulee kun joutuu.
Enää ei tarvitse katsella naapuritonttien pohjantekohommia ohi ajaessaan, vaan sitä pääsee "ihailemaan" ihan omalla pihalla. Vaikka onhan tämä nyt ihan luksusta, meillä kuitenkin on lämmin, valoisa tupa rakennustyömaan vieressä. Hattua nostan niille, jotka joka ilta ajavat jostakin kauempaa taivasalla olevalle työmaalleen ja joka kerta kotiin lähtiessä siivoavat työkalut ja -halut piiloon. (ei sillä, eihän niitä meilläkään voi ihan pitkin pihoja jättää. mutta onhan se nyt VÄHÄN eri asua vieressä)
No mutta, täällä siis keksitään pikkumiehen kanssa illoiksi virkinettä, katsellaan välillä ikkunasta sitä kelmeän halogeenin valaisemaa kaivantoa ja keitellään kahvia.
Pinnasängystä kuului merkityksellisen pitkä huokaus, päätti kuitenkin vielä ottaa vähän unta palloon.
Mutta, meillä siis toivotaan nyt lämmintä ja kuivaa syksyä.
Hassua, täällä heitettiin jo hanskat tiskiin tuon autotalli rojektin suhteen. (lue; minä heitin, ja aloin jo toivoakin, ettei nyt syksyllä tarviis rakennushommia miettiä, illat on ihan tarpeeksi pimeitä ilman pohjan tekoakin.) No, niin siinä kuitenkin kävi, että tiistai-iltapäivänä hierasin silmiä kaksi kertaa, kun pihaan kääntyi traktori perässään pikku-nätti kaivuri. Ihan oikeasti, tiesinhän minäkin, että on se kaivurimies sanansa mittainen, ja tulee kun joutuu.
Enää ei tarvitse katsella naapuritonttien pohjantekohommia ohi ajaessaan, vaan sitä pääsee "ihailemaan" ihan omalla pihalla. Vaikka onhan tämä nyt ihan luksusta, meillä kuitenkin on lämmin, valoisa tupa rakennustyömaan vieressä. Hattua nostan niille, jotka joka ilta ajavat jostakin kauempaa taivasalla olevalle työmaalleen ja joka kerta kotiin lähtiessä siivoavat työkalut ja -halut piiloon. (ei sillä, eihän niitä meilläkään voi ihan pitkin pihoja jättää. mutta onhan se nyt VÄHÄN eri asua vieressä)
No mutta, täällä siis keksitään pikkumiehen kanssa illoiksi virkinettä, katsellaan välillä ikkunasta sitä kelmeän halogeenin valaisemaa kaivantoa ja keitellään kahvia.
Pinnasängystä kuului merkityksellisen pitkä huokaus, päätti kuitenkin vielä ottaa vähän unta palloon.
Mutta, meillä siis toivotaan nyt lämmintä ja kuivaa syksyä.
tiistai 27. syyskuuta 2011
arvokas kuolema
Kotiäitinä olen nauttinut siitä, että kerrankin on aikaa lukea aamulehti ajatuksen kanssa, kahvikupin äärellä tietenkin. (unohtamatta jotakin herkullista kahvin saattelijaa...) samaan aikaan pikkupoika kiljahtelee lattialla, tai vaihtoehtoisesti sylissä rypistelee silmät loistaen lehden nurkkaa :)
Niin, tämän aamun lehdessä oli kirjoitus kivuttomasta kuolemasta, siitä miten hankala kuolema jättää jälkeensä mahdollisesti huonosti voivia omaisia. Oli aika ikävää lukea, että Suomessa on pitkälti kiinni tuurista, minkälaisena kuolemansairas ihminen kokee elämänsä viimeiset vaiheet.
Minun ei onneksi ole tarvinnut nähdä/kokea kovin pahoja ylilyöntejä asiaan liittyen. Mutta ikävä kyllä, olen kuullut niitä ihan riittävästi, joten tiedän, että asia on juurikin noin.
Puolet saattohoitopotilaista olisi mahdollista hoitaa kotona. Tästä päästäänkin kotihoidon arvostukseen noin muutenkin. Miksi meidän kulttuurissa vanhukset kuskataan niin helposti osastohoitoon? Kotihoidon turvin pärjäisi ihan hyvin monikin osastolla makoileva. Ja uskonpa, että vaivat siellä kotona ovat paljon pienemmät kuin sairaala oloissa. Täysin vieras ympäristö laittaa esimerkiksi lievistä muistihäiriöistä kärsivän pään vielä enemmän sekaisin.
Suureksi osaksihan kotihoito on omaisista kiinni (uskaltaisinko väittää, että liian monessa tapauksessa ihan kokonaankin). Löytyykö omaisilta kiinnostusta hankkia apuvälineitä kotiin, jotta siellä pärjätään. Itse hoitoonhaan on mahdollista saada ihan oikeita hoitajia avuksi. Tuossa kyseisessä kirjoituksessa vastuutetaan myös hoitohenkilökuntaa, mikä on mielestäni oikein. Jos omaiset haluavat hoitaa kuolemansairasta omaista kotona, ei pidä jättää omaisten vastuulle yhteydenottoa sairaalaan päin. Voi olla, että omaiset ajattelevat, että heidän on kotona selvittävä kaikesta yksin ja yhteydenotto tuleekin vasta, kun tilanne on katastrofissa.
Niin, tämän aamun lehdessä oli kirjoitus kivuttomasta kuolemasta, siitä miten hankala kuolema jättää jälkeensä mahdollisesti huonosti voivia omaisia. Oli aika ikävää lukea, että Suomessa on pitkälti kiinni tuurista, minkälaisena kuolemansairas ihminen kokee elämänsä viimeiset vaiheet.
Minun ei onneksi ole tarvinnut nähdä/kokea kovin pahoja ylilyöntejä asiaan liittyen. Mutta ikävä kyllä, olen kuullut niitä ihan riittävästi, joten tiedän, että asia on juurikin noin.
Puolet saattohoitopotilaista olisi mahdollista hoitaa kotona. Tästä päästäänkin kotihoidon arvostukseen noin muutenkin. Miksi meidän kulttuurissa vanhukset kuskataan niin helposti osastohoitoon? Kotihoidon turvin pärjäisi ihan hyvin monikin osastolla makoileva. Ja uskonpa, että vaivat siellä kotona ovat paljon pienemmät kuin sairaala oloissa. Täysin vieras ympäristö laittaa esimerkiksi lievistä muistihäiriöistä kärsivän pään vielä enemmän sekaisin.
Suureksi osaksihan kotihoito on omaisista kiinni (uskaltaisinko väittää, että liian monessa tapauksessa ihan kokonaankin). Löytyykö omaisilta kiinnostusta hankkia apuvälineitä kotiin, jotta siellä pärjätään. Itse hoitoonhaan on mahdollista saada ihan oikeita hoitajia avuksi. Tuossa kyseisessä kirjoituksessa vastuutetaan myös hoitohenkilökuntaa, mikä on mielestäni oikein. Jos omaiset haluavat hoitaa kuolemansairasta omaista kotona, ei pidä jättää omaisten vastuulle yhteydenottoa sairaalaan päin. Voi olla, että omaiset ajattelevat, että heidän on kotona selvittävä kaikesta yksin ja yhteydenotto tuleekin vasta, kun tilanne on katastrofissa.
Kyllähän kotihoito ja erityisesti saattohoito kotona vaatii omaisilta rohkeutta. Eikä se aina ole loppuun asti mahdollistakaan. Esimerkiksi kuolevan ihmisen kivunhoito on melko haastavaa. Käytännössä olen huomannut, että on aika vaikeaa saada kivun oikeaa määrää ja laatua selville. Vanhuksista puhuttaessa he ovat usein tottuneet sietämään kipua elämänsä aikana ja monesti vähättelevät kivun kokemustaan. Kultaisena muistona on yksi yö oman mummon vierellä. Mummo heräsi kipuun ja kuiskasi minulle "eikös siellä kaapissa ole vielä sitä aspiriinia". Todellisuudessahan mummon kipu ei ollut taintunut aspiriinilla enää pitkään, pitkään aikaan.
Kipua ei pidä missään nimessä vähätellä. Kuolemaa tekevän kipuun suhtaudutaan eri lailla kuin esimerkiksi synnytyskipuun, ikävä kyllä. Nykyään on itsestään selvää, että synnyttäjä saa kivunlievitystä niin halutessaan, mutta onko samoin kuolevan ihmisen kohdalla...? (tätä kipuvertausta käytti asiantuntija k.o. lehtijutussa)
Siinäpä ajatusta tiistaille. Aika lohduton oli tämän lehtijutun otsikko: "Kipu on monen ainoa saattaja" ihan pisti miettimään.(minulla luvussa siis Iisalmen Sanomat)
Siinäpä ajatusta tiistaille. Aika lohduton oli tämän lehtijutun otsikko: "Kipu on monen ainoa saattaja" ihan pisti miettimään.(minulla luvussa siis Iisalmen Sanomat)
keskiviikko 21. syyskuuta 2011
maitobaarit
Monta asiaa siellä terkka-koulussakin opetettiin, ja monesta on ollut hyötyä myös nyt omaa lasta pyöritellessä. Ja varsin hyödyllinen oli myös työrupeama, jossa sai pyöritellä vastasyntyneitä tuhisijoita.
Toki on tullut asioita eteen, joihin en törmännyt koulussa, enkä töissä.
Esimerkiksi se, että naapuritilan lehmät pitävät ilmeisesti minua jonkinlaisena lajitoverinaan. Voi jee. Tämän vuoksi lenkkini suuntautuvat mieluummin kylälle päin. Luulin aluksi, että vaunuilla on vaikutusta asiaan, että ne luulevat vaunuja kaverikseen ja juoksevat siksi laumana vierellä. Mutta kävin lenkillä ilman vaunuja ja vähintään yhtä innokkaana koko lauma seurasi minua NIIN pitkälle kun aitausta riitti... tutkimustyöni on hivenen kesken, mutta ajattelin yllyttää jonkun muun lenkille sinne myös (jonkun, joka ei imetä). Ja tottakai toivon, että ne lehmät on jotenkin kummallisia. Onneksi säät viilenee ja lehmätkin laitetaan jo kohta navettaan.
Että semmoista.
Muuten, tänään aamulla, jo ennen ylösnousua pihaan ajoi rekka jälleen kerran. Ja näin se paperipino pöydällä taas muuttuu suunnitelmasta projektiksi. Johan siitä on 3 vuotta kun viimeksi pohjan tekoa aloiteltiin.. no, tämä rojekti on nyt VAAN autotalli.
Toki on tullut asioita eteen, joihin en törmännyt koulussa, enkä töissä.
Esimerkiksi se, että naapuritilan lehmät pitävät ilmeisesti minua jonkinlaisena lajitoverinaan. Voi jee. Tämän vuoksi lenkkini suuntautuvat mieluummin kylälle päin. Luulin aluksi, että vaunuilla on vaikutusta asiaan, että ne luulevat vaunuja kaverikseen ja juoksevat siksi laumana vierellä. Mutta kävin lenkillä ilman vaunuja ja vähintään yhtä innokkaana koko lauma seurasi minua NIIN pitkälle kun aitausta riitti... tutkimustyöni on hivenen kesken, mutta ajattelin yllyttää jonkun muun lenkille sinne myös (jonkun, joka ei imetä). Ja tottakai toivon, että ne lehmät on jotenkin kummallisia. Onneksi säät viilenee ja lehmätkin laitetaan jo kohta navettaan.
Että semmoista.
Muuten, tänään aamulla, jo ennen ylösnousua pihaan ajoi rekka jälleen kerran. Ja näin se paperipino pöydällä taas muuttuu suunnitelmasta projektiksi. Johan siitä on 3 vuotta kun viimeksi pohjan tekoa aloiteltiin.. no, tämä rojekti on nyt VAAN autotalli.
torstai 1. syyskuuta 2011
vihertää
Nimittäin minun päässä. Näin ainakin rakas sisareni sanoi <3
Ja tässä asiaa mietittyäni olen tajunnut, että joo, olen siirtynyt HIVENEN ympäristöystävällisempään elämään.
Oikeastaan se tuntuu ihan hyvälle. Olemme vaihtaneet vaippoja jo reilun kolmen kuukauden ajan, mutta jätesäiliö tyhjennetään edelleen samaan tahtiin kuin aiemminkin, 4 viikon välein. Olemme päässeet siis tavoitteeseemme. Eikä se säiliö pursuile yli, tai säkkejä ole ympäri säiliötä, ehei. Luukku mahtuu kiinni hyvin vielä tyhjennystä edeltävänä iltanakin. Tähän on päästy hyödyntämällä kestovaippoja. Kertakäyttöisiäkin meillä käytetään, yöaikaan, mökillä ja muuten reissutessa, että ei ihan vihreitä olla kuitenkaan. Ja jokainen vaipanvaihtaja saa itse päättää minkä vaipan kehiin vetäisee, ettei tosiaan intoilla ihan pinkeenä kuitenkaan.
Löysin näppärät taskuvaipat, mitä vielä suht edullisesti saa uutenakin ja kyllä, olen tykännyt näistä. (eikä mieskään ole moittinut)
Ja toinen, uudempi vihreä teko meiltä on tehokompostorin hankinta. Sitä on vuoden verran jahkattu, ja sitten vaan eräs kaunis iltapäivä pistettiin kärry auton perään ja hurautettiin hakea se tuohon liiterin nurkalle. Ja nyt sitten yritetään lajitella. Ehkäpä saan kohta soittaa jätesäiliön tyhjentäjälle, että voi käydä harvemminkin.
Kai tämä on nyt sitä meidän hiilijalanjäljen pienentämistä. (jostakin olen sellaisesta kuullut ja luulisin sen tarkoittavan nimenomaan tätä!)
No joo, mutta ihan oikeasti minun kampaaja sentään ei ole sanonut minulla olevan vihreitä hiuksia... mutta ehkäpä ensikerralla hänkin huomaa!
Mutta, tämä torstai on hyvä. Aamu alkoi reippaalla vaunulenkillä, tällä kertaa en kastunut. Kohta siirrymme penkkiurheilun pariin, sitä ennen kahvia ja porkkanapiirakkaa. Ja se suodatinpussi sinne kompostoitaviin ;)
Ja tässä asiaa mietittyäni olen tajunnut, että joo, olen siirtynyt HIVENEN ympäristöystävällisempään elämään.
Oikeastaan se tuntuu ihan hyvälle. Olemme vaihtaneet vaippoja jo reilun kolmen kuukauden ajan, mutta jätesäiliö tyhjennetään edelleen samaan tahtiin kuin aiemminkin, 4 viikon välein. Olemme päässeet siis tavoitteeseemme. Eikä se säiliö pursuile yli, tai säkkejä ole ympäri säiliötä, ehei. Luukku mahtuu kiinni hyvin vielä tyhjennystä edeltävänä iltanakin. Tähän on päästy hyödyntämällä kestovaippoja. Kertakäyttöisiäkin meillä käytetään, yöaikaan, mökillä ja muuten reissutessa, että ei ihan vihreitä olla kuitenkaan. Ja jokainen vaipanvaihtaja saa itse päättää minkä vaipan kehiin vetäisee, ettei tosiaan intoilla ihan pinkeenä kuitenkaan.
Löysin näppärät taskuvaipat, mitä vielä suht edullisesti saa uutenakin ja kyllä, olen tykännyt näistä. (eikä mieskään ole moittinut)
Ja toinen, uudempi vihreä teko meiltä on tehokompostorin hankinta. Sitä on vuoden verran jahkattu, ja sitten vaan eräs kaunis iltapäivä pistettiin kärry auton perään ja hurautettiin hakea se tuohon liiterin nurkalle. Ja nyt sitten yritetään lajitella. Ehkäpä saan kohta soittaa jätesäiliön tyhjentäjälle, että voi käydä harvemminkin.
Kai tämä on nyt sitä meidän hiilijalanjäljen pienentämistä. (jostakin olen sellaisesta kuullut ja luulisin sen tarkoittavan nimenomaan tätä!)
No joo, mutta ihan oikeasti minun kampaaja sentään ei ole sanonut minulla olevan vihreitä hiuksia... mutta ehkäpä ensikerralla hänkin huomaa!
Mutta, tämä torstai on hyvä. Aamu alkoi reippaalla vaunulenkillä, tällä kertaa en kastunut. Kohta siirrymme penkkiurheilun pariin, sitä ennen kahvia ja porkkanapiirakkaa. Ja se suodatinpussi sinne kompostoitaviin ;)
perjantai 26. elokuuta 2011
pään sisältöä.
Olen miettinyt, miten suuren murheen kohdatessa omat murheet tuntuukin ihan mitättömille. Viimeisen viikon ajan olen miettinyt taas sairauksia ja kuolemaa. Miten elämä tuntuukaan epäoikeudenmukaiselle. Miksi pieneltä pojalta viedään äiti. Miksi joka toisella tuttavalla tuntuu olevan sairautta, psyykkistä tai fyysistä. (siis sille minusta tuntuu)Annetaanko ihan oikeasti jokaiselle sen verran kärsimystä, kuin itsekukin jaksaa. Miksi toinen jaksaa enemmän kuin toinen, ihan vaikka vaan kuunnella vauvan itkua?
-Niin. Miksi toisilla on oikeus valita antavatko sairaan lapsen syntyä tähän maailmaan. Toisille ei sitä mahdollisuutta anneta. Enemmän ja vähemmän sairaita lapsia syntyy, vaikka kaikki mahdolliset tutkimukset on tehty, ja tervettä odotetaan... (luin aiheesta mielipidekirjoituksen ja siitä syystä olen tätäkin pohtinut)
Mutta oikeasti minun mielestä jokaisella lapsella on oikeus syntyä tänne rakastettavaksi. Ja ne pienet ihmistaimet saa aikuisetkin (ainakin minut) miettimään, miten sitä voisikaan olla aikuinenkin tyytyväinen vain niihin perustarpeisiinsa.
Kunhan on ruokaa, kuivaa vaatetta ja syliä niin elämän aurinko paistaa.
Noh. Tästähän tuli nyt ihan sillisalaatti, ei päätä eikä häntää. Isoja ajatuksia sotkettu keskenään. Mutta tällaisia minun päässä nyt vaan liikkuu, ja jollakin tavalla ne kietoutuu toisiinsa. Suuret kysymykset jäävät leijumaan ilmaan. Varmasti jonakin päivänä saan näihinkin vastauksen.
-Niin. Miksi toisilla on oikeus valita antavatko sairaan lapsen syntyä tähän maailmaan. Toisille ei sitä mahdollisuutta anneta. Enemmän ja vähemmän sairaita lapsia syntyy, vaikka kaikki mahdolliset tutkimukset on tehty, ja tervettä odotetaan... (luin aiheesta mielipidekirjoituksen ja siitä syystä olen tätäkin pohtinut)
Mutta oikeasti minun mielestä jokaisella lapsella on oikeus syntyä tänne rakastettavaksi. Ja ne pienet ihmistaimet saa aikuisetkin (ainakin minut) miettimään, miten sitä voisikaan olla aikuinenkin tyytyväinen vain niihin perustarpeisiinsa.
Kunhan on ruokaa, kuivaa vaatetta ja syliä niin elämän aurinko paistaa.
Noh. Tästähän tuli nyt ihan sillisalaatti, ei päätä eikä häntää. Isoja ajatuksia sotkettu keskenään. Mutta tällaisia minun päässä nyt vaan liikkuu, ja jollakin tavalla ne kietoutuu toisiinsa. Suuret kysymykset jäävät leijumaan ilmaan. Varmasti jonakin päivänä saan näihinkin vastauksen.
maanantai 22. elokuuta 2011
kiitollisuutta
"Aina sisimpääni asti olen ihme suunnaton
Sinä punoit taitavasti pienen ihmisolennon
Jo ennen syntymäänikin laskit joka minuutin
Kaikki päiväni Sinun kirjaasi kerran kirjoitettu on
Sinä muistat joka solun, kaiken piirsit tarkasti
Sinä tunnet joka polun, joka tulee eteeni
En muuta voi kuin painaa pään, jäädä ihmettelemään
Minä vaikenen, mutta tiedän sen: Olet aina kanssani... " (P.Simojoki)
Ukki, eno ja sedän vaimo, eli täti lauloivat eilen kauniisti pienen miehen alun juhlassa. Ja silmiä sai pyyhkiä kyyneleistä muutkin kuin äiti.
Meillä ollaan kiitollisia tästä kaikesta mitä on saatu. Ihana poika, oma uusi koti. Ihana perhe, äidit ja isät lähellä, sisarukset perheineen, ystävät...
Pieniä "käppi"-päisiä poikia ja hameet hulmuten juoksevia tyttöjä pihalla katsellessa mietin, että miten sitä muistaisikin olla kiitollinen aina. Liian usein se nurina ja narina mieli tunkee pintaan.
Mutta tämä päivitys jää lyhyeksi, koska me lähdetään kiitollisina katsomaan pientä serkkutyttöä ja ihanaa 2-vuotiasta serkkupoikaa. Tädin rakkaita. (tervehditään niitä aikuisiakin ;)
Loppuun vielä vähän Johanna Kurkelaa, tämän eilen lauloi samainen täti-ihminen, kiitos!
"Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella...
...Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan"
Sinä punoit taitavasti pienen ihmisolennon
Jo ennen syntymäänikin laskit joka minuutin
Kaikki päiväni Sinun kirjaasi kerran kirjoitettu on
Sinä muistat joka solun, kaiken piirsit tarkasti
Sinä tunnet joka polun, joka tulee eteeni
En muuta voi kuin painaa pään, jäädä ihmettelemään
Minä vaikenen, mutta tiedän sen: Olet aina kanssani... " (P.Simojoki)
Ukki, eno ja sedän vaimo, eli täti lauloivat eilen kauniisti pienen miehen alun juhlassa. Ja silmiä sai pyyhkiä kyyneleistä muutkin kuin äiti.
Meillä ollaan kiitollisia tästä kaikesta mitä on saatu. Ihana poika, oma uusi koti. Ihana perhe, äidit ja isät lähellä, sisarukset perheineen, ystävät...
Pieniä "käppi"-päisiä poikia ja hameet hulmuten juoksevia tyttöjä pihalla katsellessa mietin, että miten sitä muistaisikin olla kiitollinen aina. Liian usein se nurina ja narina mieli tunkee pintaan.
Mutta tämä päivitys jää lyhyeksi, koska me lähdetään kiitollisina katsomaan pientä serkkutyttöä ja ihanaa 2-vuotiasta serkkupoikaa. Tädin rakkaita. (tervehditään niitä aikuisiakin ;)
Loppuun vielä vähän Johanna Kurkelaa, tämän eilen lauloi samainen täti-ihminen, kiitos!
"Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella...
...Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan"
torstai 11. elokuuta 2011
mikä kesä.
Säät viileni, mutta ei kesä ole vielä ohi. Vielä eilen laulettiin, että "vielä on lomaa jäljellä..." samalla kun ajeltiin kotia kohti. Oikeasti isännän loma on ihan loppusuoralla, viisi viikkoa meni äkkiä. Mutta melkolailla kerettiin kaikki mitä suunniteltiin. Vielä ehkä hieman lisää mökkeilyä ja tuplasynttärit niin jopa oli loma! Meillähän se pikkuisännän kanssa vielä jatkuu... Huhupuheet kertovat, että joudun totuttelemaan vuorotyöläisen rouvan arkeen. Onneksi minulla on pitkä lista asioista, mitä tehdään SITTEN KUN isäntä palaa töihin. Eli asioita, jotka katkaisevat arkea :)
Mutta, nyt kirjotuksen katkaisee kutsuva hihkaisu... palvelujani tarvitaan.
Mutta, nyt kirjotuksen katkaisee kutsuva hihkaisu... palvelujani tarvitaan.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
sosiaalista elämää
Keksin, että kun oikein sosiaalinen tahdon olla, kannattaa mennä tk:lle hengailemaan. Joo, noloa myöntää, mutta sieltä löytyy jututtajia eniten. Ei ole hiljaista hetkeä. Neuvolan aula on ehkä paras. Toki laboratorion aulakin toimii. Poliklinikka ja hammashuolto meillä on vielä pikku-miehen kanssa kokeilematta. Säästetään niitä vielä...
Vaikutusta toki on sillä, että on ollut töissä kyseisessä talossa. Työkaverit, vähän vähemmänkin tutut tulevat jututtamaan, kun ei ole aikoihin näkynyt. Entiset asiakkaat ihmettelevät, että olitkos sinä täällä joskus töissä, kun on tuo ääni vähän tuttu.. ja kertovat kohta innoissaan omia ja lastensa kuulumisia.
No, riittähän näitä jututtajia ihan paikallisissa kaupoissakin. Pienellä kylällä tuttuja ja tutun tuttuja riittää. Mutta tk:ssa on suhteellisen hyvät tuolit istuskella, ja kanttiini, jossa voi poiketa välillä kamun kanssa kahvilla ja jatkaa kohta taas käytävä small talkia xD
Ehei, ei meillä ole tylsää. Aika on mennyt todella nopeasti. Ja ihan oikeasti ei ole VIELÄ hengattu tk:lla muuten vaan -vitsailtu vaan, että aletaan kiertää aulasta toiseen ajan kuluksi. Käyntiä on ollut nyt muuten vaan, omaa ja pikkumiehen. Ja kyllä, 5min labrareissulla venähti tänään 65min helposti. Jotenkin siellä on pienestä miehestäkin tuttua hälinää, aina nukuttaa niin makeasti.
Tämmöistäpä mielenpäällä tällä kertaa, vinkkinä muillekin. En tosin tiedä toimiiko kaikille..
Vaikutusta toki on sillä, että on ollut töissä kyseisessä talossa. Työkaverit, vähän vähemmänkin tutut tulevat jututtamaan, kun ei ole aikoihin näkynyt. Entiset asiakkaat ihmettelevät, että olitkos sinä täällä joskus töissä, kun on tuo ääni vähän tuttu.. ja kertovat kohta innoissaan omia ja lastensa kuulumisia.
No, riittähän näitä jututtajia ihan paikallisissa kaupoissakin. Pienellä kylällä tuttuja ja tutun tuttuja riittää. Mutta tk:ssa on suhteellisen hyvät tuolit istuskella, ja kanttiini, jossa voi poiketa välillä kamun kanssa kahvilla ja jatkaa kohta taas käytävä small talkia xD
Ehei, ei meillä ole tylsää. Aika on mennyt todella nopeasti. Ja ihan oikeasti ei ole VIELÄ hengattu tk:lla muuten vaan -vitsailtu vaan, että aletaan kiertää aulasta toiseen ajan kuluksi. Käyntiä on ollut nyt muuten vaan, omaa ja pikkumiehen. Ja kyllä, 5min labrareissulla venähti tänään 65min helposti. Jotenkin siellä on pienestä miehestäkin tuttua hälinää, aina nukuttaa niin makeasti.
Tämmöistäpä mielenpäällä tällä kertaa, vinkkinä muillekin. En tosin tiedä toimiiko kaikille..
maanantai 27. kesäkuuta 2011
ajan kulua
Jos aika hurahtaa vauhdilla, ettei kerkeä blogiaan muka päivittämään, niin kyllä se on hurahtanut ihan oikeasti, vuosissakin.
Tädin ensimmäinen rakas lähtee syksyllä siihen oikeaan kouluun. EKALUOKALLE. Ei ole totta, täyttää 7 vuotta. Ja se 7 vuotta tarkoittaa sitä, että syksyllä myös avioelämää meillä on takana saman verran. Siis 7, uskomatonta. Eihän me olla edes vielä yhtään vanhoja...? No, nuorenahan sitä mentiin (naimisiin siis). Mutta onhan sitä ikääkin jo mittarissa. Miehen pitäisi pikkuhiljaa alkaa sitä 30 kriisiä kehittelemään ;) (ihan pikkuhiljaa vaan)
Ajankulusta muistutti myös postilaatikkoon kolahtanut kutsu. Mietinpä ihan ääneenkin, että onkohan nämä viimeiset serkku-häät. Se on jännä, jos jotakuta on pitänyt pienestä asti "pienenä", niin sitä ei usko, ei sitten millään, että hekin vaan kasvavat! Ihan vähän haikeaakin, niin sitä on aikuistuttu itse kukin vaan..
Tuosta "pienestä" tuli mieleen pieni-rakas 2-vee, joka isomman miehen sylissä ollessaan koki itsensäkin kovin isoksi ja osoitti sormella ehkä noin 9-vuotiasta tyttöä tuumaten topakasti "tyttö, PIKKU-tyttö!" :)
Tämmöisiä ajatuksia. Keskikesän juhla meni, ja hyvin meni meiltä ainakin. Onneksi meille kesä tuntuu vielä olevan edessä, miehen pitkää lomaa odotellessa siis!
Tädin ensimmäinen rakas lähtee syksyllä siihen oikeaan kouluun. EKALUOKALLE. Ei ole totta, täyttää 7 vuotta. Ja se 7 vuotta tarkoittaa sitä, että syksyllä myös avioelämää meillä on takana saman verran. Siis 7, uskomatonta. Eihän me olla edes vielä yhtään vanhoja...? No, nuorenahan sitä mentiin (naimisiin siis). Mutta onhan sitä ikääkin jo mittarissa. Miehen pitäisi pikkuhiljaa alkaa sitä 30 kriisiä kehittelemään ;) (ihan pikkuhiljaa vaan)
Ajankulusta muistutti myös postilaatikkoon kolahtanut kutsu. Mietinpä ihan ääneenkin, että onkohan nämä viimeiset serkku-häät. Se on jännä, jos jotakuta on pitänyt pienestä asti "pienenä", niin sitä ei usko, ei sitten millään, että hekin vaan kasvavat! Ihan vähän haikeaakin, niin sitä on aikuistuttu itse kukin vaan..
Tuosta "pienestä" tuli mieleen pieni-rakas 2-vee, joka isomman miehen sylissä ollessaan koki itsensäkin kovin isoksi ja osoitti sormella ehkä noin 9-vuotiasta tyttöä tuumaten topakasti "tyttö, PIKKU-tyttö!" :)
Tämmöisiä ajatuksia. Keskikesän juhla meni, ja hyvin meni meiltä ainakin. Onneksi meille kesä tuntuu vielä olevan edessä, miehen pitkää lomaa odotellessa siis!
perjantai 17. kesäkuuta 2011
verestelyä
Ensinnäkin, tuo sana "verestää" on minusta vaan niin IHANA. Siitä tulee aina mummo mieleen. Ja mummoa olen ikävöinyt aika monesti, ihan molempia.
Mutta, aika ajoin ajatukset lähtevät vaeltamaan vuosien taakse, ja mieleen tulee mitä kultaisempia muistoja. Noh, eihän ne kaikki nyt niin kultaisiakaan ole... mutta muistoja kuitenkin.
Nyt on aika vähän tullut kuunneltua musiikkia, mutta tietyt kappaleet vievät talveen, lumisille tai kesäisille teille ja kappaleesta riippuen milloin kenenkin autoon..
Ja Sisut vievät hetkessä ystävän kylän asuntoon ja kokeiluihin, mille tee maistuisi sisulla terästettynä. Ja siitä ajatuksesta ollaankin samaisen kämpän lattialla vatsalihastreeneissä valtaisan hihityksen vallassa, ja sitten samantien mieleen juolahtaa videokuvaukset ja serkkupoika juoksemassa iso villapipo päässä navetan nurkan takaa... Toinen muisto johtaa varsin vauhdikkaasti toiseen.
Voi niitä aikoja. Minullakin on siis historiaa.. aika paljon, kaikkea ei edes muista!
Miten niitä onkaan mukava muistella, muistoja, yksin, tai yhdessä. Yhdessä muistellessa on se etu, että toinen muistaa toisen jutun ja muistoissa pääsee paljon pidemmälle näin. (siis olettaen, että on eletty samoja tilanteita :)
Muistoja tulee myös lyhyessä ajassa. Tänä aamuna katsoin pientä poikaani myssy päässä, ja saman tien mieleen tuli tuo sama poika viisi viikkoa sitten sairaalassa, sinivalopedillä samassa myssyssä :)
Niin, täällä nautitaan kiirettömästä elämästä. Kesästä, pienestä rakkaasta, ystävistä, perheestä <3
Ihana kun on aikaa mennä ja tulla, tai ihan vaan istua ja ihmetellä.
Mutta, aika ajoin ajatukset lähtevät vaeltamaan vuosien taakse, ja mieleen tulee mitä kultaisempia muistoja. Noh, eihän ne kaikki nyt niin kultaisiakaan ole... mutta muistoja kuitenkin.
Nyt on aika vähän tullut kuunneltua musiikkia, mutta tietyt kappaleet vievät talveen, lumisille tai kesäisille teille ja kappaleesta riippuen milloin kenenkin autoon..
Ja Sisut vievät hetkessä ystävän kylän asuntoon ja kokeiluihin, mille tee maistuisi sisulla terästettynä. Ja siitä ajatuksesta ollaankin samaisen kämpän lattialla vatsalihastreeneissä valtaisan hihityksen vallassa, ja sitten samantien mieleen juolahtaa videokuvaukset ja serkkupoika juoksemassa iso villapipo päässä navetan nurkan takaa... Toinen muisto johtaa varsin vauhdikkaasti toiseen.
Voi niitä aikoja. Minullakin on siis historiaa.. aika paljon, kaikkea ei edes muista!
Miten niitä onkaan mukava muistella, muistoja, yksin, tai yhdessä. Yhdessä muistellessa on se etu, että toinen muistaa toisen jutun ja muistoissa pääsee paljon pidemmälle näin. (siis olettaen, että on eletty samoja tilanteita :)
Muistoja tulee myös lyhyessä ajassa. Tänä aamuna katsoin pientä poikaani myssy päässä, ja saman tien mieleen tuli tuo sama poika viisi viikkoa sitten sairaalassa, sinivalopedillä samassa myssyssä :)
Niin, täällä nautitaan kiirettömästä elämästä. Kesästä, pienestä rakkaasta, ystävistä, perheestä <3
Ihana kun on aikaa mennä ja tulla, tai ihan vaan istua ja ihmetellä.
tiistai 24. toukokuuta 2011
pelätä pahinta ja toivoa parasta...
Kylläpä on aika hurahtanut. Ja täällä pölyiset ajatukset vaihtuneet vauvan tuoksuisiin. Vaikka pölyä pölähteli enenevässä määrin ennen synnytystä. Projekti nimeltä autotalli välähteli puheissa enenevässä määrin... mutta nyt kohta kahteen viikkoon siitä ei olekaan taas puhuttu :)
Täällä on ihasteltu ja ihmetelty, tuota pientä täydellistä pakettia joka on lahjaksi saatu <3
Ehkä ammattiini liittyen pelkäsin omalle kohdalle kaiken menevän hankalimman kautta. Synnytyssalissa tippaletkuissa, synnytyksen oltua jo hyvin edennyt totesin miehelle, että ei ne ehkä enää kotiin meitä laitakaan. Johon mies tyynenä totesi, että sille se nyt vahvasti näyttää. (minä ihan totta olin varma, että tehdään turha reissu ja kotiin tullaan vielä. Mutta kotiin tultiin vasta kahtena kappaleena.)
Mietin myös minkälaisen kolauksen imetyksen puolestapuhujana itsetuntoni saa jos imetys ei itsellä onnistukaan tuosta vain.. Kun eihän se tosiaan ole mikään itsestäänselvyys, että se sujuu heti kuin rasvattu, ehei! Mutta pikkumies osottautui ammattilaiseksi touhussa.
Olin myös lähes varma, että olen vuoteen oma ainakin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. Mutta ihmeen kaupalla olen päässyt itse ylös sängystä alusta alkaen ja muutenkin tämä toipuminen tuntuu ihan ihmeelle... että siitä ollaan kiitollisia!
Niin, ja edellisen päivityksen jälkeen ei kyllä kuudelta ole tarvinnut nousta... että se loppu meni varsin hyvin myös.
Tällä hetkellä hihat menee lahkeiksi ja ajatus ei muutenkaan pysy siinä missä se alun alkaen oli, mutta se kuuluu asiaan...
Ja nyt en enää viitsi oikolukea tätä, joten olkaa hyvä, ihan raakana :D
Täällä on ihasteltu ja ihmetelty, tuota pientä täydellistä pakettia joka on lahjaksi saatu <3
Ehkä ammattiini liittyen pelkäsin omalle kohdalle kaiken menevän hankalimman kautta. Synnytyssalissa tippaletkuissa, synnytyksen oltua jo hyvin edennyt totesin miehelle, että ei ne ehkä enää kotiin meitä laitakaan. Johon mies tyynenä totesi, että sille se nyt vahvasti näyttää. (minä ihan totta olin varma, että tehdään turha reissu ja kotiin tullaan vielä. Mutta kotiin tultiin vasta kahtena kappaleena.)
Mietin myös minkälaisen kolauksen imetyksen puolestapuhujana itsetuntoni saa jos imetys ei itsellä onnistukaan tuosta vain.. Kun eihän se tosiaan ole mikään itsestäänselvyys, että se sujuu heti kuin rasvattu, ehei! Mutta pikkumies osottautui ammattilaiseksi touhussa.
Olin myös lähes varma, että olen vuoteen oma ainakin kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. Mutta ihmeen kaupalla olen päässyt itse ylös sängystä alusta alkaen ja muutenkin tämä toipuminen tuntuu ihan ihmeelle... että siitä ollaan kiitollisia!
Niin, ja edellisen päivityksen jälkeen ei kyllä kuudelta ole tarvinnut nousta... että se loppu meni varsin hyvin myös.
Tällä hetkellä hihat menee lahkeiksi ja ajatus ei muutenkaan pysy siinä missä se alun alkaen oli, mutta se kuuluu asiaan...
Ja nyt en enää viitsi oikolukea tätä, joten olkaa hyvä, ihan raakana :D
maanantai 18. huhtikuuta 2011
aikaseen aamulla.
Ehkä silloin on loma ollut tarpeeksi pitkä, kun aamulla kuudelta ei vaan enää nukuta. Ei nukuta, vaikka melkein tunnin odottaa, että nukuttaisi vielä, kun ennenkin on nukuttanut. Kylläpä sitä silloin joutaa ylös. Vuosiloma on jo lusittu, ja viikko Kelan lomaa käytetty, joten aikalaillahan se nappiin sitten meni. Kaipa nyt pitää vaihtaakin jo roolia. Ja ihan totta, aika ei ole käynyt pitkäksi.
Päinvastoin, ihmettelen edelleen minne nämä viikot on mennyt.
Vaikka mies on aika paljon (lue tavallista paljon enemmän) tehnyt ylitöitä, ei ole kun muutamana päivänä katsonut kelloa ja miettinyt, että voishan se jo tulla kotiin. Joka päivä mies on ollut tervetullut kotiin, mutta yleensä se klo 18 on tullut vauhdilla. Ehkä niinä parina päivänä kun kelloa olen kytännyt, olen ollut itse väsyneempi, ehkä.
Mutta näin se vaan pääsiäinenkin tulee, vaikka 6 viikkoa sitten tuntui, että eihän se tule IKINÄ. Kevään ja aurinkoisen ilman kunniaksi avattiin ulkokahvikausi, tosin aurinko meni juuri silloin pilveen, kun saatiin kahvit ulos, mutta juotiin ne siitä huolimatta ulkona. Takkia vaan tiukemmin kiinni, ja kahvi lämmitti!
Ehkäpä sitten pesen aikaisen aamun kunniaksi viimeisen tuvan ikkunan, kenties vähän muitakin. Ja totean kohta, että olisihan ne päiväunet ehkä ihan tarpeeseen...
Päinvastoin, ihmettelen edelleen minne nämä viikot on mennyt.
Vaikka mies on aika paljon (lue tavallista paljon enemmän) tehnyt ylitöitä, ei ole kun muutamana päivänä katsonut kelloa ja miettinyt, että voishan se jo tulla kotiin. Joka päivä mies on ollut tervetullut kotiin, mutta yleensä se klo 18 on tullut vauhdilla. Ehkä niinä parina päivänä kun kelloa olen kytännyt, olen ollut itse väsyneempi, ehkä.
Mutta näin se vaan pääsiäinenkin tulee, vaikka 6 viikkoa sitten tuntui, että eihän se tule IKINÄ. Kevään ja aurinkoisen ilman kunniaksi avattiin ulkokahvikausi, tosin aurinko meni juuri silloin pilveen, kun saatiin kahvit ulos, mutta juotiin ne siitä huolimatta ulkona. Takkia vaan tiukemmin kiinni, ja kahvi lämmitti!
Ehkäpä sitten pesen aikaisen aamun kunniaksi viimeisen tuvan ikkunan, kenties vähän muitakin. Ja totean kohta, että olisihan ne päiväunet ehkä ihan tarpeeseen...
lauantai 9. huhtikuuta 2011
matkailu avartaa
Voihan Pikku-potkiainen, kuinka huokaisinkaan moneen kertaan, että onneksi olet vielä siellä turvassa. Eikä sinun tarvinnut nähdä ihan kaikkea sitä mitä minä...
Ei voinut ihan totta kuin "päivitellä" välillä. Ja parhaat palat 2,5vrk:n matkani aikana sain oikeastaan viimeisen 6,5h aikana. (Ollessani Valtion Rautateiden kuljetettavana.)
Ensimmäiselle kaverille oli junan täyttyminen liian hapokasta, sihahdus vaan kävi ja karhulimppari maistui, niin ettei kukaan ehkä huomannut, tai ainakin niin kaveri toivoi, mutta moni sen haistoi kyllä varmasti. Seuraava kaveri nousee kyytiin ja ihmettelee, että hänelle pitäis tämä paikka kyllä olla.. siinä sitten naiset ihmettelevät, että kuka nyt istuu kenenkin paikalla, ja lähes vaunullinen väkeä vaihtaa paikkaa... (onneksi minä olin varsin jämäkästi omalla paikallani.)
Junan vaihto perjantai-iltapäivän ruuhkassa suhteellisen suositussa opiskelijakaupungissa oli sinänsä kokemus - sananmukaisesti kuljettiin virran mukana.
Sitten huokailin lapsen puolesta, joka viattomana pienenä muussasi äitinsä jalat ihan tohjoksi, koska juna ihan totta oli täysi, ja paikkalipulla melkein kannatti omalle paikalle mennä -joutuipa sitten vaikka kuinka sekalaiseen seurakuntaan. Onnekseni minun ei taaskaan tarvinnut istua niiden sipsin murujen päälle, saati saada vierustoverin tuttipullo roiskeita osakseni vielä tässä vaiheessa..
Hieman huvittuneena, osaksi säälienkin katsoin porukkaa, joka oli päättänyt ottaa koko omaisuuteensa muovipusseissa mukaan, ja sitten kovaäänisesti kiroili sitä, etteivät he koskaan pääse ulos tästä junasta, kun on tämä LAPSIKIN vielä tässä roudattavana.
Voi ei. Siinä vaiheessa Juha Tapiota isommalle napeista, ja silmät kiinni. Sen verran kurkistin, että ulos pääsivät, jonkun tuntemattoman ystävällisen avustuksella.
Voi, kyllä meitä ihan totta on niin moneen junaan. Ja tiedäpä siitä sitten, kuinka moni seurasi minun huokailujani, harmaan neuleen kilistelyä, tai selän oikomista. -Niinpä.
Valtion Rautatiet saivat myös vedet pyörimään silmissäni. Huokailin jo välillä Ylöspäin, että kun vaan kotiin pääsisin. Ja pieni suuri ihme se kyllä olikin, että olin myöhässä aikataulusta vain 74min, sen 120min sijaan. Ja kuitenkin yli 60min, joten saan hieman rahallista korvausta vaikkapa siitä hyvästä, että reppu selässä odotin niitä vaihtoyhteyksiä tulevaksi aika kauan, ja huokasutti ihan muutaman kerran.
Mutta kannattava se reissu oli. Hieman seikkailuakin siihen mahtui siis.. Kotiin tuliaisina iloisen vihreää, ja muutama hyvä kirpparilöytö. Ja voi, ne ihanat ravintola-annokset, joista ei kuvaa tullut otettua. Vieläkin se mangosorbetti maistuu kielenpäällä.
No niin, Pikku-potkiainen, nyt saat tulla, reissu on heitetty, helpompaa se varmasti oli, kun olit vielä siellä turvassa :)mutta ihan totta, vielä me jaksetaan odottaa, että jonkin viikon kasvat lisää.
Ei voinut ihan totta kuin "päivitellä" välillä. Ja parhaat palat 2,5vrk:n matkani aikana sain oikeastaan viimeisen 6,5h aikana. (Ollessani Valtion Rautateiden kuljetettavana.)
Ensimmäiselle kaverille oli junan täyttyminen liian hapokasta, sihahdus vaan kävi ja karhulimppari maistui, niin ettei kukaan ehkä huomannut, tai ainakin niin kaveri toivoi, mutta moni sen haistoi kyllä varmasti. Seuraava kaveri nousee kyytiin ja ihmettelee, että hänelle pitäis tämä paikka kyllä olla.. siinä sitten naiset ihmettelevät, että kuka nyt istuu kenenkin paikalla, ja lähes vaunullinen väkeä vaihtaa paikkaa... (onneksi minä olin varsin jämäkästi omalla paikallani.)
Junan vaihto perjantai-iltapäivän ruuhkassa suhteellisen suositussa opiskelijakaupungissa oli sinänsä kokemus - sananmukaisesti kuljettiin virran mukana.
Sitten huokailin lapsen puolesta, joka viattomana pienenä muussasi äitinsä jalat ihan tohjoksi, koska juna ihan totta oli täysi, ja paikkalipulla melkein kannatti omalle paikalle mennä -joutuipa sitten vaikka kuinka sekalaiseen seurakuntaan. Onnekseni minun ei taaskaan tarvinnut istua niiden sipsin murujen päälle, saati saada vierustoverin tuttipullo roiskeita osakseni vielä tässä vaiheessa..
Hieman huvittuneena, osaksi säälienkin katsoin porukkaa, joka oli päättänyt ottaa koko omaisuuteensa muovipusseissa mukaan, ja sitten kovaäänisesti kiroili sitä, etteivät he koskaan pääse ulos tästä junasta, kun on tämä LAPSIKIN vielä tässä roudattavana.
Voi ei. Siinä vaiheessa Juha Tapiota isommalle napeista, ja silmät kiinni. Sen verran kurkistin, että ulos pääsivät, jonkun tuntemattoman ystävällisen avustuksella.
Voi, kyllä meitä ihan totta on niin moneen junaan. Ja tiedäpä siitä sitten, kuinka moni seurasi minun huokailujani, harmaan neuleen kilistelyä, tai selän oikomista. -Niinpä.
Valtion Rautatiet saivat myös vedet pyörimään silmissäni. Huokailin jo välillä Ylöspäin, että kun vaan kotiin pääsisin. Ja pieni suuri ihme se kyllä olikin, että olin myöhässä aikataulusta vain 74min, sen 120min sijaan. Ja kuitenkin yli 60min, joten saan hieman rahallista korvausta vaikkapa siitä hyvästä, että reppu selässä odotin niitä vaihtoyhteyksiä tulevaksi aika kauan, ja huokasutti ihan muutaman kerran.
Mutta kannattava se reissu oli. Hieman seikkailuakin siihen mahtui siis.. Kotiin tuliaisina iloisen vihreää, ja muutama hyvä kirpparilöytö. Ja voi, ne ihanat ravintola-annokset, joista ei kuvaa tullut otettua. Vieläkin se mangosorbetti maistuu kielenpäällä.
No niin, Pikku-potkiainen, nyt saat tulla, reissu on heitetty, helpompaa se varmasti oli, kun olit vielä siellä turvassa :)mutta ihan totta, vielä me jaksetaan odottaa, että jonkin viikon kasvat lisää.
maanantai 28. maaliskuuta 2011
oranssitakkiset osa 2.
meidät liitettiin siis kunnalliseen viemäriverkkoon. tiedettiin onneksi viemärin tulosta jo rakennusprojektiin ryhtyessämme, joten vuokrasimme kunnalta sellaisen minun mielestäni sukelluslaivan näköisen pöntön, umpisäiliön -jonne kaikki viemäristä alasvedetty on mennyt tähän saakka.
no, sitten ne kaivurit tosiaan ilmestyi ja sitä saatiin odottaa ja miettiä milloin se viemäri vihdoin saadaan. ei nimittäin ole ihan halpaa hupia tyhjennyttää tuota säiliötä. naapureilta välillä väliaikatietoa saatiin, että vasta kun maat ovat sulat.. mutta niinhän ne kaivurit sitten viime viikolla ilmestyi ikkunan taa, ja oranssitakkinen mies oven taakse kyselemään minulta vaikeita.
sukellusveneen nostivat pois, nyt se pötköttää tienvarren komistuksena.
ja työpäivän päätteeksi oranssitakkinen (se pyöreäposkinen) soittaa jälleen ovikelloa, tällä kertaa isäntä oli ovella. oli kertonut katkaisevansa aamulla meiltä tien. ja arvellut sen muutaman tunnin ottavan. eipä hätää, sehän olisi ohi siis jo 10-11 aikaan. odotin sitä SUURTA postipakettiani saapuvaksi. sille oli ihan kotiintoimitus.
ja niinhän siinä sitten kävi, kun vitsailtiin. tie oli poikki edelleen klo11, kun matkahuollon setä soittaa, että onkohan talossa ketään kotona, tulisi kaksi isoa pakettia, painoa 23kg. -no juu, kotonahan minä, vaan on tuo tie poikki... bongasin oranssitakkisten saapuneen juuri takaisin ruokatunniltaan ja ryntäsin siis kysymään, kauanko vielä kestää. se ruokatunti oli vasta alkamassa siinä pakettiauton kopissa, mutta kiljuin sen kuilun yli asiani. ja sama oranssitakkinen lupasi auliisti tuoda pakettini pihaan olipa se MITEN iso tahansa.
näin siis ilmoitin, että eikun vaan pakettia tänne. ja oranssitakkiset kantoivat paketit olallaan ovelle asti. en voinut moittia palvelusta. ja tie oli ehjä siihen, kun isäntä tuli töistä.
sain pakettini, ja pääsin kasaamaan vaunuja! :)
ps. kerrottakoon vielä se, että ei ne mitään ilmoittanu millon ei vessaa saa käyttää.
kertoivat sitten kun sitä taas SAI käyttää normaalisti...
no, sitten ne kaivurit tosiaan ilmestyi ja sitä saatiin odottaa ja miettiä milloin se viemäri vihdoin saadaan. ei nimittäin ole ihan halpaa hupia tyhjennyttää tuota säiliötä. naapureilta välillä väliaikatietoa saatiin, että vasta kun maat ovat sulat.. mutta niinhän ne kaivurit sitten viime viikolla ilmestyi ikkunan taa, ja oranssitakkinen mies oven taakse kyselemään minulta vaikeita.
sukellusveneen nostivat pois, nyt se pötköttää tienvarren komistuksena.
ja työpäivän päätteeksi oranssitakkinen (se pyöreäposkinen) soittaa jälleen ovikelloa, tällä kertaa isäntä oli ovella. oli kertonut katkaisevansa aamulla meiltä tien. ja arvellut sen muutaman tunnin ottavan. eipä hätää, sehän olisi ohi siis jo 10-11 aikaan. odotin sitä SUURTA postipakettiani saapuvaksi. sille oli ihan kotiintoimitus.
ja niinhän siinä sitten kävi, kun vitsailtiin. tie oli poikki edelleen klo11, kun matkahuollon setä soittaa, että onkohan talossa ketään kotona, tulisi kaksi isoa pakettia, painoa 23kg. -no juu, kotonahan minä, vaan on tuo tie poikki... bongasin oranssitakkisten saapuneen juuri takaisin ruokatunniltaan ja ryntäsin siis kysymään, kauanko vielä kestää. se ruokatunti oli vasta alkamassa siinä pakettiauton kopissa, mutta kiljuin sen kuilun yli asiani. ja sama oranssitakkinen lupasi auliisti tuoda pakettini pihaan olipa se MITEN iso tahansa.
näin siis ilmoitin, että eikun vaan pakettia tänne. ja oranssitakkiset kantoivat paketit olallaan ovelle asti. en voinut moittia palvelusta. ja tie oli ehjä siihen, kun isäntä tuli töistä.
sain pakettini, ja pääsin kasaamaan vaunuja! :)
ps. kerrottakoon vielä se, että ei ne mitään ilmoittanu millon ei vessaa saa käyttää.
kertoivat sitten kun sitä taas SAI käyttää normaalisti...
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
neljäs..
..viikko sitä lomaa. ja vielä kaksi kokonaista jäljellä tätä laatua.
neljäntenä viikkona äkkäsin, että toiset puhuvat aina lomarahojen tuhlaamisesta, en ole nyt lomamatkalle pahemmin lähtenyt, joten sallin itselleni kivoja tilailuja netistä, ja nyt siis niitä odotellessa. paketteja, vähän isompaa ja pienempää!
en tiedä minne nämä viikot ovat menneet, mutta nauttinut olen ja ihmetellyt että jonnekin se aika kuluu.
tänäaamuna herättyäni raotin ihan varovasti sälekaihdinta ja onneksi tein sen varovasti, koska makuuhuoneen ikkunan takana minua tervehti varsin isokokoinen kaivuri. sillä oli myös kaksi kaveria mukana, ja jokaisessa yksi oranssitakkinen mies, ja lisäksi ihan riitävästi niitä sivusta seuraavia oranssitakkisia. viemäri on siis tulossa meille. tuskailin siinä, että kai ne ihan totta ilmoittaa silloin kun ei saa vetäistä pönttöä -ja muuta yhtä käytännönläheistä.
onnekseni yksi pyöreäposkinen oranssitakkinen soitti ovikelloa tovin päästä -ja sain purkaa huoleni hänelle. sama oranssitakkinen kävi vielä iltapäivällä kertomassa että olen aamulla täällä sitten tiettömän taipaleen päässä. kaipa tekevät tien takaisin, jos sen kerran rikkovatkin.
no joo. mutta semmoisia tänne tällä kertaa. tuli kaikki ihan pienelläkin, ja vihreitäkin pilkkua ja pistettä miten sattuu, mutta olkoon nyt vaan.
neljäntenä viikkona äkkäsin, että toiset puhuvat aina lomarahojen tuhlaamisesta, en ole nyt lomamatkalle pahemmin lähtenyt, joten sallin itselleni kivoja tilailuja netistä, ja nyt siis niitä odotellessa. paketteja, vähän isompaa ja pienempää!
en tiedä minne nämä viikot ovat menneet, mutta nauttinut olen ja ihmetellyt että jonnekin se aika kuluu.
tänäaamuna herättyäni raotin ihan varovasti sälekaihdinta ja onneksi tein sen varovasti, koska makuuhuoneen ikkunan takana minua tervehti varsin isokokoinen kaivuri. sillä oli myös kaksi kaveria mukana, ja jokaisessa yksi oranssitakkinen mies, ja lisäksi ihan riitävästi niitä sivusta seuraavia oranssitakkisia. viemäri on siis tulossa meille. tuskailin siinä, että kai ne ihan totta ilmoittaa silloin kun ei saa vetäistä pönttöä -ja muuta yhtä käytännönläheistä.
onnekseni yksi pyöreäposkinen oranssitakkinen soitti ovikelloa tovin päästä -ja sain purkaa huoleni hänelle. sama oranssitakkinen kävi vielä iltapäivällä kertomassa että olen aamulla täällä sitten tiettömän taipaleen päässä. kaipa tekevät tien takaisin, jos sen kerran rikkovatkin.
no joo. mutta semmoisia tänne tällä kertaa. tuli kaikki ihan pienelläkin, ja vihreitäkin pilkkua ja pistettä miten sattuu, mutta olkoon nyt vaan.
torstai 3. maaliskuuta 2011
ammattiroolista
Työtoverini sanoi jäädessäni lomalle, että nyt unohda ammattirooli. Unohda, unohda ja unohda. Sitäpä siis nyt yritetään opetella, lomalle jäätyäni. Onneksi aikaa on ruhtinaallisesti. Harmi sinänsä, että esitiedoissani yliopistolliseen sairaalaan lukee "terveydenhoitaja", olisi ehkä pitänyt harrastaa pientä vilppiä ja jättää se kohta ihan vaan tyhjäksi. (nimimerkillä kerkesin oppia synnytyssalissa muutaman päivän aikana, minkälaisin ennakko-odotuksin eri ammattiryhmien edustajat otetaan synnyttämään...)
Ennen lomaa neuvolakäyntini on melko pitkälle hoideltu siinä työn ohessa, ja näin ihan omasta vapaasta tahdostani, koska se on ollut kaikille osapuolille helpompaa.
Nyt irtaannuttuani työelämästi voin ainakin yrittää mennä omana itsenäni istuskelemaan neuvolan aulaan ja odottamaan vuoroani. Tosin tarvitsen ehkä radikaalin kampaamoreissun ja mustat lasit, eikä se onnistu siitäkään huolimatta, joku tunnistaa kuitenkin "neuvolatädin". Ja parhaita tunnistajia ovat ne pienet tytöt ja pojat jotka kylälläkin tavatessa kajauttavat "minäpä TUNNEN kuka sinä olet, sinä olet se lääkäri!" -no melkein ainakin... Jep. Positiivista tässä on se, että riittääpähän ainakin niitä jututettavia tuttuja siellä neuvolan aulassa. Ja itse olen ammattini valinnut, ja päättänyt työskennellä ja asua samalla paikkakunnalla.
En siis aio todellakaan tehdä ylläolevasta ongelmaa. Ehei.
Kotona on onneksi myös ilmennyt vain pieniä ongelmia. Minulle on itsestään selvää mikä se "bakteeriviljely", "doppleri" tai "toksemia" on, enkä hoksaa, että niille voisi keksiä suomalaisemman, tai savolaisemmankin ilmaisun.
Onneksi mies ilmaisee ymmärtämättömyytensä varsin selkeäsanaisesti ja yhteinen kieli tässäkin äitiysneuvolasanastossa alkaa löytyä.
Mutta, nyt aurinko ja hillitön lumikasa oven edessä odottavat lomalaista ulkona.
Ennen lomaa neuvolakäyntini on melko pitkälle hoideltu siinä työn ohessa, ja näin ihan omasta vapaasta tahdostani, koska se on ollut kaikille osapuolille helpompaa.
Nyt irtaannuttuani työelämästi voin ainakin yrittää mennä omana itsenäni istuskelemaan neuvolan aulaan ja odottamaan vuoroani. Tosin tarvitsen ehkä radikaalin kampaamoreissun ja mustat lasit, eikä se onnistu siitäkään huolimatta, joku tunnistaa kuitenkin "neuvolatädin". Ja parhaita tunnistajia ovat ne pienet tytöt ja pojat jotka kylälläkin tavatessa kajauttavat "minäpä TUNNEN kuka sinä olet, sinä olet se lääkäri!" -no melkein ainakin... Jep. Positiivista tässä on se, että riittääpähän ainakin niitä jututettavia tuttuja siellä neuvolan aulassa. Ja itse olen ammattini valinnut, ja päättänyt työskennellä ja asua samalla paikkakunnalla.
En siis aio todellakaan tehdä ylläolevasta ongelmaa. Ehei.
Kotona on onneksi myös ilmennyt vain pieniä ongelmia. Minulle on itsestään selvää mikä se "bakteeriviljely", "doppleri" tai "toksemia" on, enkä hoksaa, että niille voisi keksiä suomalaisemman, tai savolaisemmankin ilmaisun.
Onneksi mies ilmaisee ymmärtämättömyytensä varsin selkeäsanaisesti ja yhteinen kieli tässäkin äitiysneuvolasanastossa alkaa löytyä.
Mutta, nyt aurinko ja hillitön lumikasa oven edessä odottavat lomalaista ulkona.
torstai 17. helmikuuta 2011
aurinkoa ja pakkasta
Ihanaa aurinkoa, ja kiprakkaa pakkasta. Sitä on tämä helmikuu ollut. En nyt jaksa muistella onko ihan koko helmikuu, mutta lähelle ainakin :)
Mutta onneksi sisällä on +25, jos vaikka ulkona paukkuukin -33. Ja ei se päivällä ihan noin paljon ulkonakaan ole, nimittäin tuo IHANA möllyskä taivaalla lämmittää jo!
Miten sitä saakaan virtaa tuosta auringosta. Ja miten minä niin nautinkaan kun siitä saa nauttia! Töissä tiirata ikkunasta, raottaa aina kun mahdollista niitä sälekaihtimia sen verran että jostakin edes vilahduksen tuosta ihmeellisestä valoilmiöstä saisin.
Ja näin vapaapäivänä se saa paistaa aamulla keittiön ikkunasta, iltapäivällä sitten nuista muista tuvan ikkunoista! Ja jos vielä tarkenee hangille kenkäilemään niin siitä nauttii vieläkin enemmän. Ah.
Ja kohtahan minä kerkeän ainakin, ja toivottavasti myös tarkeneekin paremmin! Nimittäin 3 työpäivää jäljellä, ja sitten alkaa L O M A. En ehkä ihan täysin ymmärrä mikä se sellainen on, siitä kuulemma maksavatkin, että nautiskelee omasta ajasta... Minun ihka ensimmäinen loma, eikä ihan vaatimaton olekaan. Nyt sitä jo pitää hehkutella, ettei ihan jää hehkuttamatta moinen. Tähän asti en ääneen ole sitä sanonut kun kotona hyvin varovasti. Vielä vievät loman minulta pois.
Nyt siis laskeudun lomalle. Koitan rauhoittaa tahtia. -Pakko. Muuten se on semmoinen rytkähdys. Ja onhan se rytkähdys jokatapauksessa. Työyhteisöstä on reilussa vuodessa tullut kuitenkin aika iso osa elämää. Onhan siellä ollut pääasiassa 5pv /viikossa aina sen 8h päivästä.
Nyt täytyy siis tehdä vieroitustyötä ja alkaa orientoitua uuteen, ihan erilaiseen elämään taas <3>
Mutta onneksi sisällä on +25, jos vaikka ulkona paukkuukin -33. Ja ei se päivällä ihan noin paljon ulkonakaan ole, nimittäin tuo IHANA möllyskä taivaalla lämmittää jo!
Miten sitä saakaan virtaa tuosta auringosta. Ja miten minä niin nautinkaan kun siitä saa nauttia! Töissä tiirata ikkunasta, raottaa aina kun mahdollista niitä sälekaihtimia sen verran että jostakin edes vilahduksen tuosta ihmeellisestä valoilmiöstä saisin.
Ja näin vapaapäivänä se saa paistaa aamulla keittiön ikkunasta, iltapäivällä sitten nuista muista tuvan ikkunoista! Ja jos vielä tarkenee hangille kenkäilemään niin siitä nauttii vieläkin enemmän. Ah.
Ja kohtahan minä kerkeän ainakin, ja toivottavasti myös tarkeneekin paremmin! Nimittäin 3 työpäivää jäljellä, ja sitten alkaa L O M A. En ehkä ihan täysin ymmärrä mikä se sellainen on, siitä kuulemma maksavatkin, että nautiskelee omasta ajasta... Minun ihka ensimmäinen loma, eikä ihan vaatimaton olekaan. Nyt sitä jo pitää hehkutella, ettei ihan jää hehkuttamatta moinen. Tähän asti en ääneen ole sitä sanonut kun kotona hyvin varovasti. Vielä vievät loman minulta pois.
Nyt siis laskeudun lomalle. Koitan rauhoittaa tahtia. -Pakko. Muuten se on semmoinen rytkähdys. Ja onhan se rytkähdys jokatapauksessa. Työyhteisöstä on reilussa vuodessa tullut kuitenkin aika iso osa elämää. Onhan siellä ollut pääasiassa 5pv /viikossa aina sen 8h päivästä.
Nyt täytyy siis tehdä vieroitustyötä ja alkaa orientoitua uuteen, ihan erilaiseen elämään taas <3>
sunnuntai 16. tammikuuta 2011
jaksamisia
Olen miettinyt viimepäivinä jaksamista. Monesti kysytään, miten jaksat? Ja monesti siihen tulee vastattua mitä milloinkin.
Tässä yksipäivä annoin aika tyhjentävän vastauksen, ensin vastasin hieman ympäripyöreästi tyyliin "siinähän se" -johon keskusteluun osallistunut kolmas osapuoli kommentoi että "ai ihan hyvin siis?" (hän itse oli juuri kertonut olevansa enemmän ja vähemmän stressaantunut) -johonka minä tyhjensin pääni perjantaiaamuun sopien jotenkin näin: "no jos se on hyvin, että aamulla jaksaa tulla työpaikalle ja päivän täällä notkuu -ja iltapäivällä vielä selviää kotiin asti, niin sitten ihan hyvin joo."
Niinpä, mikä on sitä hyvin jaksamista. Ystävän kanssa tänään keskustelin jaksamiseen liittyen siitä, miten sitä yleensä viimeiseen pisaraan asti venytetään ja sitkutellaan ennenkuin myönnetään ettei ihan oikeasti jaksakaan. Sittenhän sitä ei ihan totta enää jaksa.
Ihmeesti sitä Ylhäältä annetaan jokaiseen päivään juuri sopivan verran sitä jaksamista ja voimaa.
Siitäpä sitä ollaan kiitollisia ja muistetaan pyytää joka aamu yhä uudelleen sitä voimaa - vaikka kuinka epätoivoiselle tuntuisi.
(en minä nyt vielä kovin epätoivoinen ole ollut, mutta kyllä se jonakin aamuna on ihan totta vie väsyttänyt - ja KEHTUUTTANUT. -kyllä, minuakin.)
Mutta lopetetaanpa tämä tällä kertaa vaikka tällaiseen lainaukseen:
"Mahdottoman teemme heti, ihmeiden tekeminen kestää hetken aikaa"
Tässä yksipäivä annoin aika tyhjentävän vastauksen, ensin vastasin hieman ympäripyöreästi tyyliin "siinähän se" -johon keskusteluun osallistunut kolmas osapuoli kommentoi että "ai ihan hyvin siis?" (hän itse oli juuri kertonut olevansa enemmän ja vähemmän stressaantunut) -johonka minä tyhjensin pääni perjantaiaamuun sopien jotenkin näin: "no jos se on hyvin, että aamulla jaksaa tulla työpaikalle ja päivän täällä notkuu -ja iltapäivällä vielä selviää kotiin asti, niin sitten ihan hyvin joo."
Niinpä, mikä on sitä hyvin jaksamista. Ystävän kanssa tänään keskustelin jaksamiseen liittyen siitä, miten sitä yleensä viimeiseen pisaraan asti venytetään ja sitkutellaan ennenkuin myönnetään ettei ihan oikeasti jaksakaan. Sittenhän sitä ei ihan totta enää jaksa.
Ihmeesti sitä Ylhäältä annetaan jokaiseen päivään juuri sopivan verran sitä jaksamista ja voimaa.
Siitäpä sitä ollaan kiitollisia ja muistetaan pyytää joka aamu yhä uudelleen sitä voimaa - vaikka kuinka epätoivoiselle tuntuisi.
(en minä nyt vielä kovin epätoivoinen ole ollut, mutta kyllä se jonakin aamuna on ihan totta vie väsyttänyt - ja KEHTUUTTANUT. -kyllä, minuakin.)
Mutta lopetetaanpa tämä tällä kertaa vaikka tällaiseen lainaukseen:
"Mahdottoman teemme heti, ihmeiden tekeminen kestää hetken aikaa"
sunnuntai 2. tammikuuta 2011
uutta vuotta 2011!
Niin vaihdettiin taas uuteen vuoteen. Minne se aika oikein katoaa, sitä ei voi kuin ihmetellä. Työtä olen tehnyt jo vuoden verran, ja edelleen tuntuu, että eilenhän aloitin -eikä ne kommentit "uudesta nuoresta vastavalmistuneesta" terkkarista paljon asiassa auta. Ei sillä, kivahan se on olla uusi -ja nuori ja melko vastavalmistunutkin olen, riippuu aina kehen vertaa mitäkin :)
Menneestä vuodesta jäi hyvä mieli. Päällimmäisenä ilman muuta mielessä muutto tähän uuteen - ja se helle kesä kun jyrättiin pihamaata tasaiseksi ja yritettiin muistaa juoda joka minuutin välein ettei ihan nuuduta. (tai, mies jyräsi, minä harasin, ei se jyrä liikahtanutkaan minulta...) Mutta oli se ihana se lämpö, ja aurinko <3>
Työssä perehdyin äitiysneuvolaan ja kyllä, alkuun olo oli varsin nuori. -ja vihreän vehreä. Mutta jostakin on aloitettava, ei uuteen työhön voi hypätä 10-vuoden työkokemuksen omaavana, ehei. Työkokemusta on kartutettava ja välillä opittava kantapäänkin kautta. Ihmeellisesti tulikokeestani selviydyin. Vastauksia vaan on osattava antaa, ja välillä tyhmyytensä tunnustettava - hankittava sitä tietoa sitten jostakin. Kiitos ihanien asiakkaiden -monta kertaa koin olevani oikealla paikalla. Toisten silmistä näkee ja äänestä kuulee, etten ihan aina onnistunut vakuuttamaan, mutta onneksi toisella kerralla kiikussa istuva imi ihan kaiken sanomani itseensä - niin että ihan alkoi välillä jo pelottaa. -Se uskoo ihan tosiaan KAIKEN mitä sanon, apua.
Mutta nyt on työkokemusta jo vuosi! Ja totisesti siitä on apua, samaten kuin elämän kokemuksesta -jota sitäkin karttuu koko ajan lisää, päivä päivältä.
Mitä sitten tämä vuosi tuo tullessaan. Muutoksia. Isompia ja pienempiä. Niitä ainakin osaan jo odottaa.
Mutta onneksi on Yksi Muuttumaton, Johon voi luottaa aina.
näillä mennään uuteen vuoteen.
Menneestä vuodesta jäi hyvä mieli. Päällimmäisenä ilman muuta mielessä muutto tähän uuteen - ja se helle kesä kun jyrättiin pihamaata tasaiseksi ja yritettiin muistaa juoda joka minuutin välein ettei ihan nuuduta. (tai, mies jyräsi, minä harasin, ei se jyrä liikahtanutkaan minulta...) Mutta oli se ihana se lämpö, ja aurinko <3>
Työssä perehdyin äitiysneuvolaan ja kyllä, alkuun olo oli varsin nuori. -ja vihreän vehreä. Mutta jostakin on aloitettava, ei uuteen työhön voi hypätä 10-vuoden työkokemuksen omaavana, ehei. Työkokemusta on kartutettava ja välillä opittava kantapäänkin kautta. Ihmeellisesti tulikokeestani selviydyin. Vastauksia vaan on osattava antaa, ja välillä tyhmyytensä tunnustettava - hankittava sitä tietoa sitten jostakin. Kiitos ihanien asiakkaiden -monta kertaa koin olevani oikealla paikalla. Toisten silmistä näkee ja äänestä kuulee, etten ihan aina onnistunut vakuuttamaan, mutta onneksi toisella kerralla kiikussa istuva imi ihan kaiken sanomani itseensä - niin että ihan alkoi välillä jo pelottaa. -Se uskoo ihan tosiaan KAIKEN mitä sanon, apua.
Mutta nyt on työkokemusta jo vuosi! Ja totisesti siitä on apua, samaten kuin elämän kokemuksesta -jota sitäkin karttuu koko ajan lisää, päivä päivältä.
Mitä sitten tämä vuosi tuo tullessaan. Muutoksia. Isompia ja pienempiä. Niitä ainakin osaan jo odottaa.
Mutta onneksi on Yksi Muuttumaton, Johon voi luottaa aina.
näillä mennään uuteen vuoteen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)