perhe.
ihana mies <3
sisko.
veljet perheineen.
äiti ja isä.
oma koti.
lämmin uuni.
terveys.
... se on aika paljon. tässä vasta murto-osa onnesta, päällimmäisenä mielessä.
maanantai 25. lokakuuta 2010
torstai 14. lokakuuta 2010
oi niitä aikoja
Aika kultaa muistot, eikös sitä niin sanota. Ja kyllä se alkaa jo sille tähän ikään kerenneenäkin tuntua. Ihan vaikka kovin lyhyelläkin aika välillä.
Joka ikinen ilta, kun käyn lenkillä, tai kaupalla, tai muuten vaan kylälle päin ajelen -ulkona on pimeää, sataa ehkä, tuulee ja on kaikin puolin tympeää, katselen melkein naapurissa olevaa rakennustyömaata. Eikä käy kateeksi! Ikkunasta loistaa työvalot - ja hetkessä olen takaisin vuoden takaisessa.
Olihan siinä oma rumanttisuutensa hilautua rakennukselle joka ilta. Erityisesti ne pimeät lauantai-illat jäi mieleen, kuuden jälkeen YleXillä alkoi Köyhä Ritari ja ihan joskus meinasi itku päästä sitä kuunnellessa. Mutta loppujen lopuksi aika harvoin tuli kanavaa vaihdettua - se oli ihan vaan toisarvoista mitä sieltä radiosta kuuluu. Sen 2 tuntisen jälkeen oli ihan oikeasti vapaan tarpeessa, ja sunnuntait olikin onneksi vapaa päiviä.
Kyllä tässä on nyt tiettyä vapauden tunnetta, tässä syksyssä. Ei tarvitse potea huonoa omaa tuntoa rientäessään palavereissa, koska mies jäi TAAS yksin rakennukselle. Ja ihan joudetaan lähtemään yhdessäkin, vaikka IHAN HUVIKSEEN KAUPUNGILLE. Vierähti tovi, että kävin yksin vain kaikki pakolliset kaupunkireissut, eli kun oman kunnan rautakauppa ei tarjonnutkaan jotakin, niin turvauduttiin sitten vähän isompaan. Eikä sinne huvittanut jäädä pyörimään sen pidemmäksi aikaa.
Kaksi vuotta on oikeasti tosi lyhyt aika ihmiselämässä, riippuen tietysti paljonko päiviä vielä on jäljellä, mutta esimerkiksi 24 vuodesta se on 1/12 osa. Ja kyllä sitä aikaa käytetään paljon turhempiinkin asioihin kuin talon rakentamiseen.
Nyt ei ole kiirettä mihinkään. Päivä kerrallaan, muutaman kärsii käyttää huoletta vaikka vain laiskotteluun, uunin lämmittämiseen ja siihen mikä tuntuu kivalle.
Ja kyllä, kavereiden rakennuksella käydään mielellään. Saavat ihan kaiken sympatiani, ja empatiani ja muun semmosen.
Nyt siihen uunin lämmitykseen...
Joka ikinen ilta, kun käyn lenkillä, tai kaupalla, tai muuten vaan kylälle päin ajelen -ulkona on pimeää, sataa ehkä, tuulee ja on kaikin puolin tympeää, katselen melkein naapurissa olevaa rakennustyömaata. Eikä käy kateeksi! Ikkunasta loistaa työvalot - ja hetkessä olen takaisin vuoden takaisessa.
Olihan siinä oma rumanttisuutensa hilautua rakennukselle joka ilta. Erityisesti ne pimeät lauantai-illat jäi mieleen, kuuden jälkeen YleXillä alkoi Köyhä Ritari ja ihan joskus meinasi itku päästä sitä kuunnellessa. Mutta loppujen lopuksi aika harvoin tuli kanavaa vaihdettua - se oli ihan vaan toisarvoista mitä sieltä radiosta kuuluu. Sen 2 tuntisen jälkeen oli ihan oikeasti vapaan tarpeessa, ja sunnuntait olikin onneksi vapaa päiviä.
Kyllä tässä on nyt tiettyä vapauden tunnetta, tässä syksyssä. Ei tarvitse potea huonoa omaa tuntoa rientäessään palavereissa, koska mies jäi TAAS yksin rakennukselle. Ja ihan joudetaan lähtemään yhdessäkin, vaikka IHAN HUVIKSEEN KAUPUNGILLE. Vierähti tovi, että kävin yksin vain kaikki pakolliset kaupunkireissut, eli kun oman kunnan rautakauppa ei tarjonnutkaan jotakin, niin turvauduttiin sitten vähän isompaan. Eikä sinne huvittanut jäädä pyörimään sen pidemmäksi aikaa.
Kaksi vuotta on oikeasti tosi lyhyt aika ihmiselämässä, riippuen tietysti paljonko päiviä vielä on jäljellä, mutta esimerkiksi 24 vuodesta se on 1/12 osa. Ja kyllä sitä aikaa käytetään paljon turhempiinkin asioihin kuin talon rakentamiseen.
Nyt ei ole kiirettä mihinkään. Päivä kerrallaan, muutaman kärsii käyttää huoletta vaikka vain laiskotteluun, uunin lämmittämiseen ja siihen mikä tuntuu kivalle.
Ja kyllä, kavereiden rakennuksella käydään mielellään. Saavat ihan kaiken sympatiani, ja empatiani ja muun semmosen.
Nyt siihen uunin lämmitykseen...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)