Semmosta vaan, että heräsin tänään, lauantaina todellisuuteen, että päivä on jatkunut. On vielä MELKEIN valoisaa.
Joten ihan kohta on vielä ihan valoisaa kun pääsee töistä kotiin :)
Valo piristää kummasti.
Mutta nyt on saatava päivän toinen kunnon kofeiiniannos, joka on myöhässä jo pahasti, mutta paikataan tilanne siis piakkoin ja ryhdytään sitten lauantai-siivoukseen.
(olen myöhässä siksi, että kävin valmentautumassa synnytykseen jossa siis jo olin aikaa sitten, joten se valmennushan oli vähä turha - valmistautua johonkin jossa jo on ollut. mutta enhän ole ymmärtänyt muitakaan näitä opiskeluun liittyviä juttuja. koko koulu olisi paljon parempi jos saisin järjestellä sen uusiksi, ja ennenkaikkea sieltä valmistuisi paljon nopeammin :)
hei hei, ja hyvää viikonloppua.
lauantai 31. tammikuuta 2009
torstai 29. tammikuuta 2009
here again.
Tämä 8-16 työaika on hirmu hyvä aina aamulla, kun saa lojua sängyssä ihan jopa 7 asti, ja sitten huomata että tulee taas kamala kiire. Mutta kuitenkin joutuu aina ajoissa, koska yleensä siellä ei vielä asiakkaat ole odottamassa heti kahdeksalta. Eikä tarvitse joutua raportille jo kymmentä vaille! Mutta, iltapäivästä on aika tylsää, kun kello on melkein jo puoli viisi kun on kotona, ja ulkona pimeää. Ja ilta menee liian nopeasti - toisin sanoen en kerkeä ajatella opinnäytetyötäni.
Syytä tietysti on myös itsessäni, koska on paljon mukavampi lähteä pikku pakkaseen kunnon lenkille kuin istua koneelle miettimään miten nyt tuon lauseen kirjoittaisinkaan paremmin... Mutta uskon vakaasti että se työ siitä valmistuu ihan itsekseen! Eli tällä hetkellä ei taas ole stressiä, pois koko stressi minusta.
Tänään kävin katsomassa pieniä vauvoja ja kuuntelin hyvin pienten sydän ääniä. Voi sitä riemua kun löytää pienen pienen kaverin ja saa sen kalastettua siihen anturin ja kämmenen väliin ja tasainen naputus alkaa kuulua! Silloin voi sanoa tuntevansa onnistuneensa jossakin :)
Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.
Mutta liian monesti saa kuulla miten äiti haluaisi peruuttaa koko raskauden, tai kokee oman riittämättömyytensä kun vatsassa kasvavasta pienestä on valtava huoli eikä tiedä mitä sanoa, miten helpottaa perheen tuskaa - sitä tietämättömyyden tuskaa.
Mutta, jatkan työ- ja vapaa-aika pään erottamisen opettelua. Eli työpää on siellä neuvolan pöydän nurkalla, josta se pistetään päähän kun mennään töihin ja jätetään sinne kun lähdetään.
Se vaatii opettelua.

lauantai 24. tammikuuta 2009
ihmetyksiä
Ihmetystä on riittänyt viime päivinä monenlaista.
Yksi ihmettelyn asia on se, että täällä kotikonnuilla syntyy vauvoja ihan tosi paljon, ja toinen siihen liittyvä, että ongelmia on tässä elämässä ja monenlaisia. No sitten on ihmetelty myöskin sitä, että kevät tulla hujeltaa vauhdilla, tuli postia talotehtaalta nimittäin. Ei onneksi laskuja tällä kertaa vain ilmoitus tarkasta elementtien toimitusajankohdasta, jota tässä yritetään vielä vähän muuttaa mieleisemmäksi. Piirrustukset ovat ahkerassa käytössä, kuten myös kalustesuunnitelmat, uskon nimittäin, että hyvin suunniteltu on jo vähintäänkin puoliksi tehty!

Ensimmäinen harjoittelu nyt, jossa minulle sanottiin ettei minun odotetakaan puhuvan yksinään ääneen. Tähän asti on valiteltu, ettei minun ajatuksia voi lukea, että pitäisi POHTIA ÄÄNEEN. Arghs. No, helpotukseksi jo eka viikon jälkeen ohjaajani sanoi, että huomaa kyllä minun päässäni tapahtuvan paljon ja kaikenlaista. Mikä tietysti on varsin ilahduttavaa, kun itse siitä ei aina ole niin varma. Hurjasti on saanut kyllä paljon ajateltavaa, jotenkin tuntuu, että mitähän sitä vielä voikaan tulla vastaan, kun jo 5 päivän aikana on nähnyt juuri sellaisia tapauksia joita niinkun ihan vähiten odotti kohtaavansa. Ja tämä vahvistaa tietoa siitä, että jokainen raskaus ja yleensäkin vaikka jokainen ihminen - tai perhe, joita nyt hoidetaan, on NIIN erilainen. Vähän yliampuen sanottuna, ei ole sellaista normaalia tapausta, jokaisella on jotakin erikoista mukanaan. Ei voi sanoa, että teepäs tämän kaavan mukaan, vaan aina tulee joku pieni, tai vähän isompi ylläri ja sitten se kaavaa meneekin ihan uusiks.
Mutta, nyt on olo vähän kuin Nalle Puhilla, joten lopetetaan tähän;
"Puh katsoi kahta käpäläänsä. Hän tiesi että toinen niistä oli oikea ja että kun oli päättänyt kumpi oli oikea, silloin toinen oli vasen, mutta hän ei koskaan muistanut miten alku meni. "

maanantai 19. tammikuuta 2009
tie terveydenhoitajaksi
Juu, tänään aloin raivaamaan uraa terkkariksi. Niinku ihan käytännössä. Että tervetuloa neuvolaan, siellä minut nähdä saa.
Pakko myöntää että olen aika innoissani. Minusta tuntuu että tämä se vasta onkin se minun juttu. (onkohan minussa jokin vikana, aika moni juttu on kolahtanut, vuosi sitten olisin voinut ryhtyä psykiatriseksi sairaanhoitajaksi...)
Mutta. Tästä joskus enemmän. Nyt ei jaksa ei kykene.

torstai 15. tammikuuta 2009
on valo vihreä.
-siis katu ylitä!
viimeisimmät päivitykseni ovat sisältäneet ajatuksia jos jonkinlaisia.
näitä ajatuksia olen saanut kohtaamiltani ihmisiltä. töissä tapasin paljon ihmisiä, niitä sairaita ja työkavereita. ja sielläpä sitten pohdiskelin muun muassa sitä, että minkälainen se vahva ihminen onkaan. toiset sairastavat hiljaa ja pitävät kaiken sisällään - kestävät omaisten haukut ja solvaukset - ovat tyytyväisiä hoitoon, eivät ainakaan valita, ja toiset sitten nurisevat kaikesta - ja usein myös omaiset nurisee... siinäpä työn lomassa, ja joskus vielä kotonakin miettii, että mistähän tällekin ihmiselle on tällainen luonne tullut. tulee kehiteltyä kaikenlaisia tarinoita ja mietittyä että minkälainen sitä itse olisi vastaavassa tilanteessa.
mutta tänään ajatusta siis liikenteestä, kuten otsikkokin kertoo.
nimittäin olen kulkenut autolla koulussa - ja tuossa 120 kilometrin aikana päivässä kerkeää tavata myös ihmisiä! tai lähinnä autoilijoita. meitähän on moneksi.
mutta tähän väliin top 5 autoilijat;
1) ihan rauhassa vaan, alinopeutta aina, ja kameran tullessa kohdalle jarrutellaan entisestään, kamerahan voi vaikka ottaa kuvan. ja ohituskaistan tai muuten vain pitkän suoran sattuessa kohdalle pistetään talla pohjaan ja ajetaan mukavaa nopeutta, takana tulevahan voisi päästä muuten ohittamaan.
2) myös kuivalla ja aurinkoisella kesäkelillä on vaarallista ajaa rajoitusten mukaan. varminta siis ajaa pitkin piennarta, niin että sora lentää, jotta takana tulevat mahtuisivat suihkaisemaan ohi vastaantulijoista huolimatta.
3) oi joi, nytkö se risteys jo tulikin! jarrutetaan ensin rajusti - ja sitten vasta vilkku päälle.
4) ei ole kiire minnekään, toisen, rajoitusten mukaan ajavan kuskin, lähtiessä ohittamaan, odotetaan että ohittaja on hieman kerennyt rinnalta edelle, ja sitten kaasutetaan ohi sitä oikeaa kaistaa!
5) ajellaan välillä hieman jopa ylinopeutta - mutta tasaisin välein hidastellaan.
ja sitten voisikin taas miettiä, että minkälainen autoilija sitä itse olenkaan... todennäköisesti kanssa-autoilijoiden mielestä minussakin on jotakin vikaa :)

maanantai 12. tammikuuta 2009
oppitunteja.
Olinpa tässä taas päivä muutama taakse päin oppitunneilla, joita pitivät rakkaat tätitettäväni. Lapsilta oppii nimittäin aika paljon, ja usein huomaa, että itseäänkin lapsettaisi ihan valtavasti. Kuten tänäaamuna olisin halunnut kovasti laulaa, että;
"Pieni noki poika vaan, uuninpiippuun kohoaa,
pieni noki poika vaan, ympälilleen kasselee,
pieni noki poika vaan aulinkonkin alvelee..."

(sovitus pienten poikien mukaan)
Mikä kumma se tekee aikuisesta niin aikuisen, ettei voi herra nuohoojalle laulaa luikauttaa pientä kaunista laulua. Olisin voinut vielä kehua kuinka NÄTISTI osaan laulaa. Lapset eivät säästele sanojaan, uskaltavat kehua itseäänkin ihan loputtomasti. Harvemmin kuulee aikuisten kehuvan miten hienon piirrustuksen tein, tai mitenkä osasinkaan taitavasti keittää nyt kahvit! Liian usein se on sitä ainaista valitusta miten ei nyt kyllä taaskaan mikään onnistu. Ja jos jotain pyydetään tekemään niin arvellaan "jotta tokkopa minusta siihen hommaan on..." Entä jos sanoisikin että "kyllä, minä olen paras juuri tähän hommaan". (Josta mieleeni tulikin kuinka työhaastatteluissa tai -hakemuksissa on aina niin kamalan työlästä kehua itseään, vähintäänkin se kehuminen tuntuu teennäiselle.)
En ole tullut ajatelleeksi että sukat voivat olla liian pehmeät, mutta näinkin voi olla. Ja asian voi ilmoittaa ihan tuosta nuin vaan, niinkin yksinkertaisesti että "sukat ovat liian pehmeät" mitä sitä asiaa turhaan kiertelemään. Tuota lasten suorasukaisuutta olen ihaillut monesti, ne sanoo juuri niin kuin ajattelevat - eikä asiat jää näin ollen lainkaan epäselviksi. Jos tädin hiuslakan (tai hajuveden) haju käy nenään, niin voi sanoa ihan huoletta "sinä haiset kamalalle", eihän kaikista hajuista tarvitse pitää.
Niin - ja auton takapenkille kahden turvaistuimen viereen mahtuu enää vain pienipyllyinen aikuinen, sehän on nyt sanomattakin selvää. Mutta voit vapaasti myös valita kuka on mielestäsi pienipyllyisin -ja kenet haluat viereesi istumaan, sen enempää kenenkään tunteita ajattelematta :)
Mutta, ehkä kaikista ihanin ajatus kesken lastenohjelmien 4-vuotiaalta oli;
"Täti, ihan kohtahan me mennään takasin taivaaseen."
Siinäpä pieniä suuria ajatuksia näin maanantain kunniaksi.
torstai 8. tammikuuta 2009
vahvako
Onko vahvaa osata sanoa ei. Vai onko vahvuutta vain se, että jaksaa vetää vähintään 20 leukaa.
Jotakin vahvuudesta voisi kuvitella kertovan sen, kuinka kauan kykenee kuuntelemaan päälle sinkoilevia sammakoita ja käärmeitä hermostumatta lainkaan.
Mutta se on jo ehkä aika vahvaa, jos pienet nälvinnät, ilkeilyt tai piikittelyt pystyy laskemaan toisesta korvasta sisään ja samantien toisesta ulos. -Miettimättä niitä sen tarkemmin. Mutta entäs jos kestää senkin, jos niin sanotusti "kierretään puukkoa haavassa"? Se on sitten varmaankin jo tosi vahvuutta.
Toisaalta, mikä menee sitten jo kyynisyyden, tai liiallisen itsensä kovettamisen puolelle.
Mitä se sitten on olla vahva, mitä kaikkea pitää kestää ja jaksaa, milloin saa sanoa sen ein, ja heittää hanskat tiskiin - ehkä itkeä pirauttaakin.
Meitä on herkkiä, yliherkkiä, koviksia ja ehkä myös ylikoviksia. Kai sitä joku löytää itsensä näiden välimaastostakin. Onko vahva sitten sellainen sopivan herkkis, mutta tilanteen vaatiessa kovis. Tiedä siitä sitten.
Mutta minun mielestä vahvaa on osata myöntää omat heikkoutensa, antaa itselleen ja toisille anteeksi, ja oppia elämään hetkessä tulevista sen enempiä murehtimatta. Niin ja osata olla miettimättä asioita liikaa. Liikka ajattelu tuo moneen asiaan ikäviä puolia mukaan - ja siitä tulee sitten vaan paha mieli. Parempi kun ei turhia pohdi, tieto lisää tuskaa, näinhän ne sanoovat.

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)