arvokas kuolema

Kotiäitinä olen nauttinut siitä, että kerrankin on aikaa lukea aamulehti ajatuksen kanssa, kahvikupin äärellä tietenkin. (unohtamatta jotakin herkullista kahvin saattelijaa...) samaan aikaan pikkupoika kiljahtelee lattialla, tai vaihtoehtoisesti sylissä rypistelee silmät loistaen lehden nurkkaa :)
Niin, tämän aamun lehdessä oli kirjoitus kivuttomasta kuolemasta, siitä miten hankala kuolema jättää jälkeensä mahdollisesti huonosti voivia omaisia. Oli aika ikävää lukea, että Suomessa on pitkälti kiinni tuurista, minkälaisena kuolemansairas ihminen kokee elämänsä viimeiset vaiheet.
Minun ei onneksi ole tarvinnut nähdä/kokea kovin pahoja ylilyöntejä asiaan liittyen. Mutta ikävä kyllä, olen kuullut niitä ihan riittävästi, joten tiedän, että asia on juurikin noin.
Puolet saattohoitopotilaista olisi mahdollista hoitaa kotona. Tästä päästäänkin kotihoidon arvostukseen noin muutenkin. Miksi meidän kulttuurissa vanhukset kuskataan niin helposti osastohoitoon? Kotihoidon turvin pärjäisi ihan hyvin monikin osastolla makoileva. Ja uskonpa, että vaivat siellä kotona ovat paljon pienemmät kuin sairaala oloissa. Täysin vieras ympäristö laittaa esimerkiksi lievistä muistihäiriöistä kärsivän pään vielä enemmän sekaisin.
Suureksi osaksihan kotihoito on omaisista kiinni (uskaltaisinko väittää, että liian monessa tapauksessa ihan kokonaankin). Löytyykö omaisilta kiinnostusta hankkia apuvälineitä kotiin, jotta siellä pärjätään. Itse hoitoonhaan on mahdollista saada ihan oikeita hoitajia avuksi. Tuossa kyseisessä kirjoituksessa vastuutetaan myös hoitohenkilökuntaa, mikä on mielestäni oikein. Jos omaiset haluavat hoitaa kuolemansairasta omaista kotona, ei pidä jättää omaisten vastuulle yhteydenottoa sairaalaan päin. Voi olla, että omaiset ajattelevat, että heidän on kotona selvittävä kaikesta yksin ja yhteydenotto tuleekin vasta, kun tilanne on katastrofissa.

Kyllähän kotihoito ja erityisesti saattohoito kotona vaatii omaisilta rohkeutta. Eikä se aina ole loppuun asti mahdollistakaan. Esimerkiksi kuolevan ihmisen kivunhoito on melko haastavaa. Käytännössä olen huomannut, että on aika vaikeaa saada kivun oikeaa määrää ja laatua selville. Vanhuksista puhuttaessa he ovat usein tottuneet sietämään kipua elämänsä aikana ja monesti vähättelevät kivun kokemustaan. Kultaisena muistona on yksi yö oman mummon vierellä. Mummo heräsi kipuun ja kuiskasi minulle "eikös siellä kaapissa ole vielä sitä aspiriinia". Todellisuudessahan mummon kipu ei ollut taintunut aspiriinilla enää pitkään, pitkään aikaan.

Kipua ei pidä missään nimessä vähätellä. Kuolemaa tekevän kipuun suhtaudutaan eri lailla kuin esimerkiksi synnytyskipuun, ikävä kyllä. Nykyään on itsestään selvää, että synnyttäjä saa kivunlievitystä niin halutessaan, mutta onko samoin kuolevan ihmisen kohdalla...? (tätä kipuvertausta käytti asiantuntija k.o. lehtijutussa)
Siinäpä ajatusta tiistaille. Aika lohduton oli tämän lehtijutun otsikko: "Kipu on monen ainoa saattaja" ihan pisti miettimään.(minulla luvussa siis Iisalmen Sanomat)

maitobaarit

Monta asiaa siellä terkka-koulussakin opetettiin, ja monesta on ollut hyötyä myös nyt omaa lasta pyöritellessä. Ja varsin hyödyllinen oli myös työrupeama, jossa sai pyöritellä vastasyntyneitä tuhisijoita.
Toki on tullut asioita eteen, joihin en törmännyt koulussa, enkä töissä.
Esimerkiksi se, että naapuritilan lehmät pitävät ilmeisesti minua jonkinlaisena lajitoverinaan. Voi jee. Tämän vuoksi lenkkini suuntautuvat mieluummin kylälle päin. Luulin aluksi, että vaunuilla on vaikutusta asiaan, että ne luulevat vaunuja kaverikseen ja juoksevat siksi laumana vierellä. Mutta kävin lenkillä ilman vaunuja ja vähintään yhtä innokkaana koko lauma seurasi minua NIIN pitkälle kun aitausta riitti... tutkimustyöni on hivenen kesken, mutta ajattelin yllyttää jonkun muun lenkille sinne myös (jonkun, joka ei imetä). Ja tottakai toivon, että ne lehmät on jotenkin kummallisia. Onneksi säät viilenee ja lehmätkin laitetaan jo kohta navettaan.
Että semmoista.
Muuten, tänään aamulla, jo ennen ylösnousua pihaan ajoi rekka jälleen kerran. Ja näin se paperipino pöydällä taas muuttuu suunnitelmasta projektiksi. Johan siitä on 3 vuotta kun viimeksi pohjan tekoa aloiteltiin.. no, tämä rojekti on nyt VAAN autotalli.

vihertää

Nimittäin minun päässä. Näin ainakin rakas sisareni sanoi <3
Ja tässä asiaa mietittyäni olen tajunnut, että joo, olen siirtynyt HIVENEN ympäristöystävällisempään elämään.
Oikeastaan se tuntuu ihan hyvälle. Olemme vaihtaneet vaippoja jo reilun kolmen kuukauden ajan, mutta jätesäiliö tyhjennetään edelleen samaan tahtiin kuin aiemminkin, 4 viikon välein. Olemme päässeet siis tavoitteeseemme. Eikä se säiliö pursuile yli, tai säkkejä ole ympäri säiliötä, ehei. Luukku mahtuu kiinni hyvin vielä tyhjennystä edeltävänä iltanakin. Tähän on päästy hyödyntämällä kestovaippoja. Kertakäyttöisiäkin meillä käytetään, yöaikaan, mökillä ja muuten reissutessa, että ei ihan vihreitä olla kuitenkaan. Ja jokainen vaipanvaihtaja saa itse päättää minkä vaipan kehiin vetäisee, ettei tosiaan intoilla ihan pinkeenä kuitenkaan.
Löysin näppärät taskuvaipat, mitä vielä suht edullisesti saa uutenakin ja kyllä, olen tykännyt näistä. (eikä mieskään ole moittinut)
Ja toinen, uudempi vihreä teko meiltä on tehokompostorin hankinta. Sitä on vuoden verran jahkattu, ja sitten vaan eräs kaunis iltapäivä pistettiin kärry auton perään ja hurautettiin hakea se tuohon liiterin nurkalle. Ja nyt sitten yritetään lajitella. Ehkäpä saan kohta soittaa jätesäiliön tyhjentäjälle, että voi käydä harvemminkin.
Kai tämä on nyt sitä meidän hiilijalanjäljen pienentämistä. (jostakin olen sellaisesta kuullut ja luulisin sen tarkoittavan nimenomaan tätä!)
No joo, mutta ihan oikeasti minun kampaaja sentään ei ole sanonut minulla olevan vihreitä hiuksia... mutta ehkäpä ensikerralla hänkin huomaa!
Mutta, tämä torstai on hyvä. Aamu alkoi reippaalla vaunulenkillä, tällä kertaa en kastunut. Kohta siirrymme penkkiurheilun pariin, sitä ennen kahvia ja porkkanapiirakkaa. Ja se suodatinpussi sinne kompostoitaviin ;)