väsyttääkö.

Olen monesti miettinyt, jotta saako sitä olla väsynyt, vai pitääkö jaksaa siihen kuuluisaan "tappiin" asti, tai mikä nyt onkaan... Lyhyesti ja ytimekkäästi, tottakai pitää saada olla väsynyt, ja itselleen pitää antaa lupa olla väsynyt välillä oikein toden teolla, muuten ei jaksa ei millään, jos välillä ei väsytä.

Viime aikoina olen ihmetellyt miten sitä ihminen jaksaakin. Tai ehkä että millä sitä jaksaa oikeastaan. Niin, tai jaksaako sitä sitten oikeasti ollenkaan, vai kuvitteleeko sitä jaksavansa. Onhan se myönnettävä, että vähän se rakentaminen välillä meinaa väsyttää. Mutta, tarkoitus ei ollut nyt harmitella/valitella kuinka se väsyttää (koska ei siinä oikeasti ole valittamista-tai ei siis ainakaan minulla) vaan noin niinkuin yleisesti ottaen tuoda erinäisiä päässä liikkuvia asioita jälleen ulos.
Mistä se johtuu, että toinen vaikuttaisi ainakin jaksavan paremmin kuin toinen, vaikka noin periaatteessa ainakin elämäntilanne näyttäisi päällisin puolin samalle. Tai sitten sillä paremmin jaksavalla näyttäisi olevan enemmän väsyttäviä asioita kannettavanaan kuin huonommin jaksavalla - jopa näinkin päin. Mutta todettavahan jälleen kerran on, ettei kaikki ole aina sitä miltä näyttää. Oikeasti voi olla tosi, tosi väsynyt, vaikka sivullisena ihmetellään "miten se jaksaakin".
Ja mistä se johtuu, että väsymys kasvaa potenssiin kuusitoista ainakin sen jälkeen kun antaa väsyttää vaan. Näin se on, väsymys valtaa alaa. Kesken väsymyksen on aika hankala topakoitua.
Jokseenkin hieman hektisen elämäntilanteen omaavana olen huomannut, että kun on tarpeeksi menoa ja meininkiä, niin sitä ei kerkeä olla edes väsynyt. OHOO. Mutta sitten kun istahtaa ja antaa ajatuksillensa aikaa, niin sitä onkin aika tööt. Parempi hypätä siitä penkiltä samantien ja jatkaa hommiaan, jos ei aio alkaa väsyilemään.
Eli, olen oivaltanut sen, että vapaa-aika on sitä varten, että silloin voi tehdä semmoisia kevyitä juttuja, mistä tykkää. Sitten kun ei ole oikein säännöllisesti vapaata aikaa, niin se pätkittäinen vapaa aika menee sitten siihen väsyilyyn, ettei jaksa viettääkään vapaa-aikaa. Joo, ja sitten pitääkin taas mennä.
Onhan se aika paljon luonteesta kiinni ketä väsyttää enemmän ja ketä vähemmän. Ja kai siitä kuuluisasta sisustakin. Joskus vaan on pakko päättää, että jaksaa. Veljeä lainatakseni todeten, että "kerkeää sitä nukkua sitten haudassakin".
Niin, tai olen kuullut eräänkin kerran että "nuorena" jaksaa. Ja kai sitä on pidettävä itseäänkin vielä nuorena, ja sanoa vaan että "HYVIN JAKSAA". Niinkuin jaksaakin, ihan oikeastikin.

Mutta tämän voimalla pimeätä syksyä kohti, joka väistämättä saapuu luoksemme, sillä viikon päästä ollaan jo syyskuussa! Minulla on ainakin aurinkoa purkissa, kahdessakin. Toisen meinasin viedä rakennukselle.

"sitten kun..."

On lukemattomia asioita joita olen luvannut tehdä sitten kun koulu loppuu, sitten kun talo on valmis, sitten kun minulla on aikaa, aikaa mielin määrin. En vain tiedä onko sitä aikaa oikeasti koskaan niin mielin määrin.
Onnekseni suurin osa lupauksista on sellaisia, jotka olen tehnyt vain itselleni, joten ei haittaa niin kovasti jos olen unohtanut niistä jo osan... mutta se onkin pahempi juttu, kun en ole muistanut laittaa ylös, mikäli olen päästänyt suustani jollekin muullekin sellaisen kuuluisan jutun että SITTEN KUN. *öh. Voisiko nyt kaikki ne, joille näin olen luvannut ilmoittautua ja mielellään ilmoittaa mitä olen luvanut, jotta voin sitten alkaa lunastaa lupauksiani. Koska kovin haluaisin pitää lupaukseni. Heräsin tässä jälleen siihen todellisuuteen, että "sitten kun koulu loppuu" onkin oikeastaan jo ihan kohta. Ja mitähän kaikkea minun sitten pitikään tehdä...
Tällä hetkellä tuntuu, että minulla on tsiljoona sellaista juttua, jotka pitäisi keretä tehdä ennenkun se koulu loppuu, jotta se ylipäätään pystyy loppumaan... Eikun siis yksi kerrallaan niitä tekemään, jotta paperit kouraan saadaan. Se nyt ei vaan ihan niin helppoa ole, jos kapuloita pistetään rattaisiin muiltakin tahoilta. Siis että ihan kaikkeen en minäkään pysty vaikuttamaan.
Mutta. Talokin on ehkä vielä jonakin päivänä valmis. Ulospäin se näyttää tältä:

Melkein siis valmiille. Sisälle onkin parempi jättää katsomatta, jos haluaa elätellä toivetta siitä, että se vielä joskus valmistuu :)
Mutta, ilonaiheita on nyt paljon. Vaikkapa se, että ystävä valitsi oikein, veljen poika täyttää 5, ulkona paistaa aurinko ja viikonloppuna pidettiin lomaa. Jes. Näillä jaksaa.

oma loma

Loma, loma, loma. mikä se onkaan. Sitä olen tässä vähän haistellut ja tullut siihen tulokseen ettei se oikea loma ehkä sitten kuitenkaan ole ihan tällainen kuin meillä tänä kesänä on. Mutta palkkatyössä en ole viikkoon käynyt, joten jonkinlainen loma tässä on meneillään minullakin. Loman alkajaisiksi hakeuduin kaltaisteni seuraan lastenleirille. Ja siellä menikin aika suorastaan siivillä. Nyt sitten on palauduttu noista päivistä ja öistä joten kuten.
Rakennus oli muuttanut kummasti muotoaan poissa ollessani. Sisälle oli ilmestynyt jo piippu -vähää vaille valmis, ja ulkopuolellakin alkaa olla jo ihan sen näköistä kuin pitääkin... siis seinien osalta. Rakentajan loma on puoli välissä ja saa nähdä mitä tässä parin viikon aikana kerkeääkään tekemään.. Uuni on tilauksessa ja sitä odotellaan tässä iltojen pimetessä saapuvaksi myöskin, kaivurimiestä on myös soiteltu ja ja... monta rautaa on tulessa siis.
Elämässä on monenlaisia juttuja ollut, häitä ja hautajaisia ihan sananmukaisestikin. Kesä on mennyt nopeasti. Hurjalle tuntuu että viikon päästä ollaan jo elokuussa. Itse olen elänyt vailla huolen häivää... nimittäin opiskelu asioideni suhteen. Työpaikalla huomauttivat jo, että eikös se ole se opiskelu vielä se pää työni. Sille ei ole kyllä viime aikoina tuntunut. Mutta täytynee tässä varmaan pikkuhiljaa alkaa valmistautua loppurutistukseen - samalla kun kuulostelee mitä se tämä elämä tuokaan tullessaan..
Ihan jo alkaa jänskättää.

Kuva päivitys tulee tässä jahka ehdin taas :)

elämää ei sen enempää

Tänään yksi potilas kuoli jälleen. Se on aika normaalia tuolla, mutta aina se kuolema vaan pysäyttää. Se tekee työstä aika paljon rankempaa henkisesti. Vaatii yllättävän paljon voimia ilmoittaa omaisille kuolemasta. Joskus miettii, että pitäisikö kuolemaan suhtautua työssä samalla lailla kun vaikka vessassa käyntiin, mutta ei niin voi tehdä. Vaikka se on työtä, kuolema pysäyttää aina. Tottakai hoitajana potilaan kuolema on ihan eri juttu kuin oman mummon kuolema. Ja on melko erilaista seistä vainajan vierellä hoitajan roolissa, kuin omaisena. Kuolemaan ei turru, vaikka se on osa työtä. Mutta, jotta en itse kuoleudu ihan, vaihdan aihetta.
Sillä elämä jatkuu. Kesä on kukkeimmillaan, lupiinit valtaa tien varret ja peruna on noussut mukavasti jo pellosta. Porkkanankin sain harvennettua, kurpitsat kaipaavat ehkä hieman vettä. Minulla on kasvimaa, jossa tapahtuu joka päivä jotain. Aamuisin siellä on rusakko, josta naapurin mies jo varoitteli aidan takaa huudellen. Rusakko ei ole vielä tuhojaan minun kasveille tehnyt, mutta kauhulla odotan sitä aamua kun porkkanani on järsitty maan tasalle.
Juhannus oli ja meni, kesä kääntyi loppupuolelleen noin teoreettisesti ottaen. Rakentaja piti lomaa jussina, ja kilometrejä kertyi mittariin reilu 600. Kerettiin yhtä sun toista, ja nyt taas rakennetaan -hissukseen. (Toista naapuria lainatakseni "pari naulaa illassaan, jos nyt niitäkään aina kehtaa lyödä" :)

Tälle näyttää kesällä. Lattia on valettu ja nyt tuumaillaan uuniasioita. Illat on pitkiä ja valoisia, ja herätyskello soi joka aamu liian aikaisin... mutta tätä se elämä nyt vaan on.

sairaanhoitajan päiväkirjasta osa 1

tästä se päivä taas alkaa. ihana tuulahdus toivottaa tervetulleeksi työpaikalle. toivon totisesti, että vatsatauti ei jyllää minun modulissani.
yritän pitää silmät auki ja eritoten korvat kuulevina aamuraportin ajan. olikohan se aamulämpö nyt mitattu korvasta. kiikutan varmuuden vuoksi kainalomittarin samaiselle potilaalle ja jonkin ajan kuluttua ihmettelen taas miten voi korvassa olla NIIN lämmintä. hohhoh. perushoitaja kysyy mitataanko siitä verenpainetta, ja pitäisiköhän tästä ottaa paino. joo, ota vaan, nyt ei jaksa muistaa milloin ne paineet on viimeksi katsottu.
kurvailen holtittomasti lääkekärryni kanssa. tibletit ja tabletit pyörii lattialle. kävelen lääkehuoneeseen, voi kun olisi alkanut aamu vähän paremmin. yritän tavata lääkelistaa ja tunnistaa lattialle pudonneita lääkkeitä. onpa mukava, että samalla lääkkeellä on monta eri nimeä. ja lääkärit määrää varmasti juuri sillä nimellä jota osaston valikoimassa ei ole. kaivetaan siis punainen kansio ja etsitään sieltä. ei tärppää. haahuilen etsimässä jotakin vähän viisaampaa kollegaa ja sitten ihmettelemme yhdessä että no jo on. -vihdoin potilas saa lääkekipon eteensä. hetken päästä huomaan lääkekipon hävinneen, ja potilaan suu on kovin pyöreänä ja naama hieman punertaa. -avaisitteko suunne. jes, siellähän se. tyhjä lääkekippo. lääkkeistä potilas ei nyt muista mitään. minne lie hävinneet. toivottavasti mahaan.
aamupuuro kärri saapuu kolinasta päätellen. eikun kuskaamaan tarjottimia. voileipää potilaalle voidellessani mietin, että oliko nyt sitten tiistai vai keskiviikko. jos tulin vapailta perjantaina ja tämä on ehkä kolmas aamuni jota ennen tein pari iltaa, vai aloitinko kuitenkin yhdellä illalla... ai jai. liian vaikeaa. parempi varmistaa asia joltakin muulta. ja ehkä on katsottava työvuoroista loppuuko päivä tänään 14.52 vaiko 15.07. hauska tämä työaikajärjestelmäkin.
kahvia ja omenaa itselle ja kierrolle. kone ei toimi, ja huonoa on lääkärin koneenkin kanssa. mukava huomata että lääkäreistäkin löytyy mukaviakin sellaisia. on aika helpottavaa kun ei ole pakko tietää kaikkea.
siinäpä se päivä sitten kääntyykin loppua kohden. soittelen, vastaan puhelimeen, teen lähetteitä, kirjaan, soittelen taas vähän, kyselen, kerron omaisille, kävelen monta turhaa lenkkiä, syön itse, kurvailen taas lääkekärrini kanssa, toivottavasti paremmalla onnella kuin aamulla. sitten nostellaan potilaita syömään ja kohta viedään takaisin petiin. käydään itse vähän kahvia hörppäämässä jos ei ole omaisia jonoksi asti, ja pidetään rapsaa pitempään tai lyhempään ja yritetään hoitaa siinä samalla kierron purku loppuun. -jos ne määräykset kerkeää tulla ennen työpäivän loppumista.
huh. toivottavasti muistin pistää kaikki piikit ja laittaa vielä kansioon merkinnän pistämisestä. pukukopilla muistan että jäi ne yhdet silmätipat kyllä nyt tiputtamatta, mutta jospa se iltavuorolainen muistaa ne.
se oli semmoinen aamu se.
kotona mietin, että miksiköhän kauppiailla tai vaikka rekkakuskeilla ei ole vaitiolovelvollisuutta. ja sitten siirryn kasvimaalleni tuulettamaan päätäni.

ps. oikeasti töissä on nyt aika rauhallista. eikä siellä ole kiirettä. *kop kop* koputetaan puuta. ja siellä on oikein mukavaa. ettei vaan kukaan ota liian tosissaan.