se meni jo

Nimittäin se syksy, se meni jo. Kamerasta löytyi vain kärpässienen kuvia. Hieman huolestuttavaa, minne tämä aika oikein katoaa. En myönnä olevani kiireinen, mutta kai sitä tekemistä vaan on sitten ollut ihan tarpeeksi asti. Näkeehän sen jo blogistani, ei ole liiemmin päivityksiä tipahdellut.
No mutta, nyt eletään viimeisiä päiviä leikki-terkkarina. Nimittäin vihon viimeinen harjoitteluni uhkaa loppua. Ei sillä, tämä harjoittelu saakin loppua, olen nähnyt jo työterveyshuollon salat ja uskon sen tältä erää, eikä se ole herättänyt minussa muuta kuin valtaisia haukotuksia. Paitsi, tänään olin tilakäynnillä, ja siellä NAVETASSA oli kivaa. Harmi vaan kun piti tehdä niitä muistiinpanoja, mutta onneksi kiltti agrologi-setä kertoi minulle kaikkea mielenkiintoista oheistietoa - muutakin mitä piti kirjoittaa ylös siis. Voi niitä pieniä vasikoita, ne oli aika söpöjä. Ja jotenkin se koko navetta oli niin idyllinen. (kyseessä ei ollut siis huippunykyaikainen super-hyper-robotisoitu navetta, vaan semmonen ihan tavallinen, lehmiä ehkä noin 20.) Alan ehkä illalla puhua seuraavata rakennushanketta läpi. Voi olla ettei rakennuslupaa tipu edes sisäisissä neuvotteluissa, mutta yrittää voi, ja tiedä vaikka joskus... kiva on ainakin haaveilla. Realismi on sitten ihan muuta, mutta minä olenkin enemmän semmoinen positiivari.
Tosi on, että joulu tulee jälleen. Ja näyttää sille kuin vuosi sittenkin, että se kerkeää yllättää minut. Mutta ehkä jo viikon päästä pysäytän ajan ja ryhdyn odottamaan joulua kaikessa rauhassa. Jouluvalojen laitosta se alkaa. Ja joulukortti asian pähkäilystä. Joululahja-asiaa olen jo miettinyt ihan salaa, ja miehelle olen keksinyt harvinaisen monta lahjaideaa...
Nyt taidan etsiä sen navetalle haisevan pipon ja lähteä se päässä lenkille :)

hengissä

hei, me ollaan hengissä. pikku mokki on pystyssä, ja uusi talokin :) vaikka naapurissa on tehty louhintatöitä ja siitä johtuen maa on välillä tärissyt kovastikin.
uusi talo valmistuu pikku hiljaa. väliseinät on pystyssä, ja sisustus juttuja mietitään. pitäähän siellä pieniä tasoitusoperaatioita tehdä ja kaikkea semmoista inhottavaa näkymätöntä hommaa.. siitä se valmistuu vielä jonakin päivänä.
joulu tulee niin kovaa vauhtia, että heikompi päistä ehkä jo hirvittäisi :D
mutta elämä on nyt tässä ja sitä vaan mennään.

yritän löytää paremman rakosen päivityksille, ehkä jopa kuvien kera...

ihmisiä

Olen tavannut monenlaisia ihmisiä. Oikeastaan eihän sitä kaikkia tapaamiaan muistakaan enää. Mutta tiistaina, minulla oli jälleen vallan kiintoisa tapaaminen. Siinä taas heräsin miettimään, miten se onkaan oikeasti rikkaus, että me ollaan kaikki omia persoonia, jokainen omalla tavallaan kiinnostavia.
Tapasin oikeastaan monta uutta ihmistä, ja huomasin taas miten toisten kanssa on heti vaan helppo olla - ja toisten kanssa on välissä enemmän tai vähemmän jotain juttua.
Mutta, olin siis kahden ennestään tuikituntemattoman ihmisen kanssa pimputtamassa ihmisen ovikelloa, josta en tiennyt muuta, kuin että hän on jo "iäkkäämpi". Aika hauska tilanne. No, kanssa matkaajiini olin vähän kerennyt tutustua tosiaan -toiseen parin tunnin, ja toiseen 15 minuutin ajan. Yllättävän hyvin olimme heti kuin pidempäänkin yhdessä työskennellyt kotihoidon tiimi. Teimme moniammatillisen ennaltaehkäisevän kotikäynnin, ja meillä oli rehellisesti sanottuna hauskaa. (ainakin minun mielestä :)
Tämä oli koulussa taas niitä juttuja, jota vastaan ennakkoon kapinoin omassa mielessäni. Meille infottiin asiasta varsin viimetippaan (jälleen), ja aikoja näihin käynteihin ei oltu varattu lukujärjestykseen. Eikä tuosta päivästä minun ammatillisen kasvuni kannalta ollut merkittävää hyötyä, mutta näin jälkeenpäin ajateltuna se oli oikein mukava kokemus. Ja kokemuksiahan tässä elämässä pitää kerätä, hyviä ja huonoja. Tutkimme yrttitarhaa, kuuntelimme musiikkia, joimme kahvia, juttelimme niitä näitä, ja otimme muutaman verinäytteen sekä mittasimme verenpaineen. Juteltiin ihan asiastakin, tehtiin pari kyselyä ja juteltiin taas monesta muuten vaan mukavasta asiasta.
Oikeastaan se oli aika rentouttavaa - syöksyä täysin tuntemattomaan tuntemattomien ihmisten kanssa, ja huomata että ei tarvitsekaan istua jäykkänä ja keksimällä keksiä jutun juurta, vaan juttua tulee ja nauruakin riittää.
Oi ja voi, jos kaikilla ikääntyvillä ihmisillä voisi olla yhtä positiivinen asenne elämää kohtaan. Ja jos itse osaisi ottaa elämän vastaan sellaisena kuin se tulee, päivä kerrallaan. Mitä sitä stressaamaan etukäteen, puntaroimaan ja pohtimaan. Voi miten sitä murehtimalla saakaan päivät valumaan hukkaan. Jos osaisi kulkea korvatulpat päässä ja silmän sivusuojukset päässä katsomalla vaan sitä päämärää - ajattelematta sen kummempia. Menis vaan ja porskuttelis. Sitä täytyy alkaa harjoittelemaan, reippaasti porskuttelua.

Näihin varsin vapautuneisiin tunnelmiin päätän tämän päivityksen, jonka alkua en enää muista edes ;)

epäilyksiä

Minulla on pieniä epäilyksiä. Ne ovat tässä hiljaittain hiipineet luokseni ja tulleet jäädäkseen.
Epäilen, että minusta tulee terveydenhoitaja. Saimme ensimmäisen opinnäytetyömme arvioitavaksi, ja saimme siitä jo arvionkin - läpi meni, ja olen varsin tyytyväinen. Jossakin vaiheessa tuntui että sitä tehdään ja tehdään, mutta valmista ei vaan tule. Ja kaksi vuottahan sitä tikisteltiin. Nyt jo vähän helpottaa. Reilun viikon päästä se pitäisi vielä esittää ja sitten painattaa kansiin ja tallettaa sähköisesti. Opinnäytetyön valmistuminen toi epäilyksen valmistumisestani lähemmäksi. Onhan tässä vielä se TOINEN opinnäyte, (ja jokunen muukin juttu...) mutta eiköhän nämä loput mene jo rutiinilla...
Epäilen myöskin, että tuosta meidän talosta tulee vielä jonakin päivänä valmis. Tässä parin viikon aikana siltä on vaan alkanut tuntua, ja se tunne on aika kiva. Yksi huone on jo melkein valmis, nimittäin tekninen huone - miehen oma koppi, jonne on kaksi ovea, jotta voi poistua toisesta kun vaimo ryntää sisään toisesta ;) Sitten seuraavaksi pääsee sen varsinaisen asumuksen tekoon. Uuni saatiin viikko sitten, ja siitä tuli juurikin niin hieno kuin halusin. Omaansahan saa kehua, vaikka ei nyt omatekoinen olekaan. Mutta kun ei tiedetty varmaksi minkälainen siitä tulee, niin pientä jännitystä oli ilmassa... Muutamasta kuvasta näytettiin mitä juttuja halutaan siihen, ja tiili ja saumaväri valittiin, mutta eipä niiden perusteella oikein osaa kuvitella minkälainen se lopputulos on. Minun mielestä se on hieno, mutta saahan asiasta olla toistakin mieltä. Tilasin myös kalusteet, jotka on olleet kyllä jo kauan suunniteltuna, mutta nyt saatiin viimeinkin aikaiseksi tilata ne. Sen verran voin kalusteista paljastaa, että keittiöön tulee koivuovet. Seuraavaksi pitäisi keksiä minkälaiset laatat kylppäriin, ja kodinhoitohuoneen lattiaan... ja minkävärisiä seiniä sitä haluaa. Minun on alettava suunnitella ajoissa, kun en osaa päättää hetkessä. Erilaisia vaihtoehtoja on punnittava tarkoin...
Että tämmöisiä epäilyksiä tällä kertaa.

ajatuksissaan

Minulla on paha tapa olla ajatuksissani. Tai en tiedä onko se niin paha tapa, mutta joskus siitä voi koitua pahaa, jos on ajatuksissaan silloin kuin ajatusten pitäisi olla jossakin muualla.

Väsyneenä ajatukset lentelevät missä sattuu, tai oikeastaan ei välttämättä ajattelekaan mitään. Ostoskärryn kanssa kävelee kaupan läpi ja kassalla ei olekaan enää minkäänlaista muistikuvaa siitä, onko tullut vastaan tuttuja, tai kuka nämä ostokset kärryyni on lastannut. Kaupan parkkipaikalta sitten huomaa tuttujen autoja parkissa, ja nolottaa kun todennäköisesti nämä tutut on jäänyt tervehtimättä...

Minulla nimittäin on rekisterikilpi syndrooma. Opin yllättävän nopeasti autojen rekisterikilpien alkuosat ja tunnistan niiden perusteella autoja. Ajaessani autolla en niinkään katso vastaantulevaa kuljettajaa, vaan rekisterikilpeä, ja tämän vuoksi morjestus tulee toisinaan myöhässä. (koska aina ei tarkenna kovin kauas, että kerkeäisi sitten kohdalla nostamaan kättä.) Joo, mutta olen monesti myöskin ratissa ajatuksissani. Ja tästä minua on huomautettu, ihan jopa sakotettu. Syytetty liikennemerkin huomiotta jättämisestä. Ja minä vetosin siihen, että olin ajatuksissani. Mutta ajatusten pitäisi kuulema olla liikenteessä...

Mutta tämä tapaus oli ihan totta vahinko, ja ihan oikeasti olin ajatuksissani. Enkä ajanut tahallani ylinopeutta. Mutta eihän ne minua usko, poliisit. Ilkeämielisesti olivat jättäneet tutka-auton tien varteen, ja minä viattomana ihmettelin että onkohan siellä joku hätänä kunnes kohdalla hoksasin että nyt muuten ajoin liian kovasti. (ihan oikeastikin minä yleensä tunnistan tutka-autotkin tien poskessa- mutta tällä kertaa olin ajatuksissani - auttamassa hätääntyneitä, kenties ojaan ajaneita...)

No, en sitten ajatuksissani älynnyt edes kokeilla itkeä pirauttaa siinä mondeon takapenkillä, se olisi voinut hellyttää poliisisetän sydämen, mutta ajatukseni olivat sillä kertaa omassa autossa, johon unohdin valot päälle, joten jäi ensikertaan (jota toivottavasti ei tulekaaan).

Semmoisia ne ajatukset ovat. Mutta minkäs sitä ajatuksilleen mahtaa. Oikeasti minua ei edes moiset sakot harmita, vaikka isot ovatkin. Koska en tahallani syyllistynyt moiseen rikkomukseen. Nyt vain ajaessa keljuttaa, kun ne jotka oikeasti hurjastelevat eivät saa sakkoja, ja minulle viattomalle ne annettiin.