leikkilääkäri

Niinpä löytyi taas yksi lääkäri, joka ei ollutkaan sitä miltä näytti tahi kuulosti. Ei ollutkaan oikea lääkäri, vaan vähän ikäänkuin vain leikki lääkäriä. Ehkäpä kovasti sellainen wanna be lääkäri. Tai sitten vaan tosi perso isolle palkalle. Onhan sen pitänyt osata tuo lääkäri leikki melko hyvin, kun nyt vasta paljastui. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla jotakin, mitä ei oikeasti ole.
Luin lehdestä, että hoitajat eivät ole osanneet epäillä mitään. Noh, miksipäs olisivat epäilleet. Hoitajana tiedän sen, että niitä lääkäreitä on (ikävä kyllä) liiankin moneen junaan. Eihän niitä osaa sitten epäillä, kun niitä pitää kunnioittaa -onhan ne lääkäreitä, ne kaikista kummallisimmatkin hiihtäjät... Oi ja voi, vaikka minä olen sitä mieltä, että kylläpä saavat tehdä palkkansa eteen, hoitajilla on omatkin työnsä. Ja onneksi aika moni uudemman polven lääkäreistä tekeekin. Noh, tämä nyt ei liity taas tähän leikkilääkäri asiaan.
Olenpa sitten vaan mietiskellyt tapaamiani lääkäreitä, että kuka niistä onkaan leikkilääkäri ja kuka oikea lääkäri, mistä sen voi työssä oikeasti tietää. Kyllähän sitä pitäisi voida luottaa niihin todistuksiin, että koulut on käyty ja opit saatu. Ja sitä myötä tietysti siihen tahoon, joka niitä todistuksia syynää. Siihen, joka on minunkin paperini syynännyt ja nimeni laittanut sinne listaan, josta kaikki sen pääsevät näkemään, jos epäilevät minun oikeuttani sairaan- tai terveydenhoitajana.
Joo. Luin vaan sitten tämän kuuluisan maalaislääkärin kommentin siitä, miksi hän ei pääsisi enää opiskelemaan lääkäriksi. Koskapa nykyään hakukokeissa painotetaan enemmän YDINFYSIIKKAA kuin asiakkaan kohtaamista.
Ilokseni luin lehdestä myös joku aika sitten, miten lääkärikoulussa opetellaan asiakkaan kohtaamista. Heillä on ihan teatterista näyttelijöitä, jotka esittää potilasta, ja sitten lääkärioppilas treenaa sitä asiakastyötä. Se kuullosti hyvältä, ja sitä kyllä tarvitaan.
Mutta niin, ei sitä pelkällä hyvällä asiakaspalvelullakaan lääkäriksi vielä päästä. Kyllähän sitä pitää vähän tietääkin niistä sairauksista ja terveydestä. Niih. Eikä minusta olisi lääkäriksi. Pitäis päättää ihan liian isoista asioista. Ja keltäs ne lääkärit kysyy -toisiltaan vaan. Hoitaja voi aina kysyä lääkäriltä, jonka sitten kans PITÄÄ tietää ;) (ja hoitaja tosisti luottaa, että se lääkäri tietää...)
Ettäpä tämmöisiä lääkärijuttuja tänään. Ajatus on aika lenteleväistä sorttia tänään.

Yöelämää

Neljä kuukautta, se on tärkeä ikä. Nimittäin se ikä kun alkaa mahaan saamaan muutakin kuin maitoa. Ja se ikä, kun monet oppii kääntymään. Toiset odottavat, että yöunet paranevat kun pääsee kiinteitä syöttämään. Meillä oli siihen asti nukuttu melkolailla hyvin, ihan jopa kokonaisiakin öitä syömättä. Mutta sitten pieni mies oivalsi, että ei olekaan pakko nukkua! Yöllä voi treenata myös! Yöllä voi ensin hyvin pienesti jutella, ja sitten kokeilla varovasti hieman kovemmin, josko pimeästä joku vaikka vastaisi. Ja kun kerran kukaan ei vastaa, on sama kysyä ja vastata itse, ihan rohkeasti. Kuinka jännästi ääni muuttukaan, kun tuttia asettelee ITSE suuhun eri asennoissa, sivuttain, väärinpäin, oikeinpäin, välillä nyrkki tai yksi sormi sen tutin kanssa tai ilman... Sitten kun tutti katoaa, voi pyörähtää ympäri ja alkaa treenata vaikka leuan vetoa sängyn laitaa apua käyttäen... niin kauan, kunnes väsymys tulee ja pitäis päästä taas selälleen, mutta kun ei pääse...
Oma shownsa on se nukahtaminen... Pieni nyrkki jahtaa toista pientä nyrkkiä, koska se toinen pieni nyrkki varasti juuri tutin suusta. Vähän isompi nyrkki auttaa ja laittaa tutin suuhun, tästä seuraa totaalinen suuttumus, koska pikku nyrkki olisi halunnut ITSE laittaa tutin suuhun, vaikkapa väärinpäin. Isot kädet saa keksiä temppuja jos jonkinlaisia, että pikkunyrkit saa rauhoittumaan, ja viimein koko pojan nukahtamaan.
Voi, miten elävästi mieleen tuleekaan nyt omaa poikaa nukuttaessa ne kerrat kun tädin rakkaita olen nukuttanut. Kenelle tepsi halleluja-hymni, kuka nukahti kiikkuun, ketä humputin käsivarret hellinä... Onhan ne, omanlaisia nukkujia kaikki. Niinkai sitä aikuisetkin. Toinen nukahtaa hetkessä ja nukkuu sikeästi aamuuun asti. Toinen pyörii kuin väkkärä ja heräilee öisin.
Tämmöistä, yöelämää meilläpäin. Nyt äiti tarvii kahvia.

rekkaralli

Asumme suhteellisen vilkkaasti liikennöidyn tien välittömässä läheisyydessä. Onneksi emme kuitenkaan ihan tien laidassa. Nopeusrajoitus meidän kohdalla on 60km/h, mutta ikävä kyllä, aika harva näyttää sitä noudattavan.
Itse olen tänä syksynä pysähtynyt ajattelemaan tuota rallia tuossa tiellä. Aamulla katson, kun pienet koululaiset polkevat pyörillään kouluun ja yhtäaikaa isommat kaasuttavat viimetipassa autoillaan työmailleen. Iltapäivällä rekkakuskit ovat heränneet, kuka ajaa tukkirekkaa, kuka hiekkakuormaa. Ja ne pienet ja vähän isommatkin koululaiset polkevat pyörillään takaisin kotiin.
Minä olen päättänyt, että minulla ei enää ole niin kiire kylälle tai kotiin, ettenkö malta noudattaa nopeusrajoitusta. On nimittäin aikatavalla eri asia ajaa 60km/h kuin 80km/h. Siinä hitaammassa vauhdissa kerkeää havannoimaan aika paljon enemmän.
Eipä sillä, niille vähän isommille koululaisille toivoisin pyöräilykypärät päähän, ja ne HEIJASTIMET. Olen kokenut muutaman kerran kauhun hetkiä aamuhämärässä auton ratissa ollessani, kun vastaan tulee auto ja vaihdan itse lyhyille valoille, ja sitten kohdattuani vastaan tulevan väläytän taas pitkät päälle JA, siinä tosi lähellä, keskellä kaistaa edessäni (niinpä..miksi ihmeessä KESKELLÄ KAISTAA?) on pyöräilijä, jolla ei tosiaan ole muuta kuin musta takki ja mustat farkut. Ei siis niitä heijastimia missään. Hui. Siinä miettii, että entä jos minulla olisi ollut nopeutta enemmän.
Onhan se niin, että tähän liikenneturvallisuus ajatteluun saa ihan erilaista perspektiiviä kun miettii, että joidenkin vuosien päästä oma poika taivaltaa tuota samaa tietä. Onneksi tuossa ei vielä ole sattunut mitään. Ja toivonpa tosiaan, että muutkin autoilijat malttaisivat noudattaa nopeusrajoitusta.

omaa aikaa

Kylläpä sitä välillä tarvitsee vapaa-aikaa tästä kotiäidin urastakin.
Tänään istuin sunnuntairuuhkassa apteekissa ja katselin ihmisiä, jotka hermostuneena vilkuilivat kassalle, koska heidän vuoronsa tulee ja mietin, että kerrankin minulla ei ole kiirettä. Kunnes kännykkä piippasi ja havahduin, että pitikö kaahata kotiin, mutta ei, poika pärjäsi oikein hyvin, isännän oli vaan yllättänyt nälkä - varmisteli, että tuonhan ruokaa tullessani. Kotiin selvittyäni pikku mies tuhisi päiväunillaan onnellisena puhtaissa vaatteissa. Kyllä -suottapa olisin taas hätäillyt, jos olisin hätäillyt.
Koetan opetella olemaan vapaalla, koska olen tullut siihen tulokseen, että jos käytän saamani vapaan hetken siihen, että mietin miten pieni poika pärjää, onkohan se syönyt pullosta ja kai se vaippa on vaihdettu NIIN, se minun vapaa hetkeni meni jo.
Myönnetään, että en osaa olla kokonaan miettimättä miten siellä pärjätään, mutta ehkä sitä ei ole tarpeenkaan oppia. Sen verran kuitenkin, että se vapaa-aika tuntuu vapaalle.
Mutta, tämä jäi hivenen torsoksi. Työllistäjäni nousi unilta, ja kovasti haluaisi kirjoitella myös.. vaikka tähän malliin :
€ DCXXXXXXXXXXC N (Melkoisen etevä poika <3)

tämä aamu

Ihan hiljaista. Aurinko hilautuu pikkuhiljaa taivaalle, vaikka tämän aamun lehti näytti synkän harmaata pilveä ja kolmea pisaraa tälle päivälle. Jospa ei toteudu se.
Hassua, täällä heitettiin jo hanskat tiskiin tuon autotalli rojektin suhteen. (lue; minä heitin, ja aloin jo toivoakin, ettei nyt syksyllä tarviis rakennushommia miettiä, illat on ihan tarpeeksi pimeitä ilman pohjan tekoakin.) No, niin siinä kuitenkin kävi, että tiistai-iltapäivänä hierasin silmiä kaksi kertaa, kun pihaan kääntyi traktori perässään pikku-nätti kaivuri. Ihan oikeasti, tiesinhän minäkin, että on se kaivurimies sanansa mittainen, ja tulee kun joutuu.
Enää ei tarvitse katsella naapuritonttien pohjantekohommia ohi ajaessaan, vaan sitä pääsee "ihailemaan" ihan omalla pihalla. Vaikka onhan tämä nyt ihan luksusta, meillä kuitenkin on lämmin, valoisa tupa rakennustyömaan vieressä. Hattua nostan niille, jotka joka ilta ajavat jostakin kauempaa taivasalla olevalle työmaalleen ja joka kerta kotiin lähtiessä siivoavat työkalut ja -halut piiloon. (ei sillä, eihän niitä meilläkään voi ihan pitkin pihoja jättää. mutta onhan se nyt VÄHÄN eri asua vieressä)
No mutta, täällä siis keksitään pikkumiehen kanssa illoiksi virkinettä, katsellaan välillä ikkunasta sitä kelmeän halogeenin valaisemaa kaivantoa ja keitellään kahvia.
Pinnasängystä kuului merkityksellisen pitkä huokaus, päätti kuitenkin vielä ottaa vähän unta palloon.
Mutta, meillä siis toivotaan nyt lämmintä ja kuivaa syksyä.