mies.

Aika onnellinen olen, kun minulla on kaksi miestä.

Tällä kertaa siitä isommasta tapauksesta, jonka kanssa olen elänyt jo reilun 7 vuoden ajan.

Uuden vuoden aattona syödessäni kylmäsavustettua lohta totesin, että mies on "opettanut" minut tykkäämään monista erinäisistä asioista. Tehnyt minusta vähemmän krantun.

Ensimmäisenä kaikista mieleeni tulee kahvi. Ja ennenkaikkea musta kahvi. (en kylläkään ole juonut kahvia koskaan muuten kuin mustana.)

Luettuasi tämän listan huomaat, että minä olen aika hyvä yllytettävä, ja kyllä, mies on todella hyvä yllyttäjä. Niin sen kahvin kanssakin kävi, olin ajatellut etten tarvitse kahvia, kuten en ollut siihen asti tarvinnutkaan. Mutta niiden muutamien ensimmäisten pahvikupillisten jälkeen siitä on tullut jokapäiväinen nautinto. Vähimmäismäärä kolme kupillista päivässä. (kyllä, olen pärjännyt vähemmälläkin, mutta en edes raskausaikana kokenut kahvia kohtaan mitään ikäviä tuntemuksia, vaan pikemminkin oli hankaluuksia vähentää kofeiinin saantia. )

No, sitten on valkosipuli. En ole koskaan sitä inhonnut, mutta ei vaan ollut ennen tullut käytettyä sitä. Sen opetus kävi siis varsin kivuttomasti.

Ja jo aiemmin mainittu kylmäsavustettu lohi. Oikeastaan vasta nyt joulun seutuun totesin, että sehän on ihan hyvää. Ja voi sitä voitonriemuista ilmettä miehen kasvoilla...

Entäs sitten LIPEÄKALA. Joo! En ollut syönyt sitä eläissäni, ja oikeastaan ei minulla siitä ollut minkäänlaisia ennakkokäsityksiä, kun en missään ollut siihen tai sen hajuunkaan törmännyt. Niin vain on käynyt, että muutaman vuoden ajan meillä on tehty joulun jälkeen ruoaksi lipeäkalaa. No ei se mitään erikoista herkkua ole, mutta kyllähän sitä vaan syö. Ja minun mielestä se ei haise juuri millekään, ainakaan lämpimänä. En tiedä olenko turruttanut hajuaistini, mutta maku- ja hajuasioista on paha mennä kiistelemään...

Mies on laajentanut myös musiikkimakuani. Siitä voisi kirjoittaa ihan oman juttunsa, mutta mainitaan se nyt vaan. Tosin kyllä minulle edelleen osa on ihan liian ärreetä, että ei me ihan kaikessa yhtä mieltä olla.

Ei olla yhtä mieltä kaikissa ruoka-asioissakaan. Sienet pysyvät edelleen poissa lautaseltani. No, herkkusienet menee pienissä määrin, pizzan tai kastikkeen seassa. Tai grillattuna paksun pekonisiivun sisässä :D Ja silli. En vaan ymmärrä miten niin ei ole uusille potuille parempaa kaveria kuin silli. Minun mielestä melkeen mikä vaan on parempi kaveri.

Ja ruokajuomaksi en ota maitoa, vaikka mies edelleen jaksaa sinnikkäästi tarjota sitä säännöllisin väliajoin minulle. (joku terkkari on kertonut, että ihminen tarvitsee 10-15 maistamiskertaa, ennenkuin oppii pitämään uusista mauista...)

Sellainen mies minulla, yksinkertaisesti paras!

jouluviikko

Niin se vaan lähestyy, joulu. Mies kantoi eilen kuusen ikkunan alle näytille, ja kelpasi minullekin. Se tuodaan siis sisään perjantaina (jos se perjantai oli se aaton aatto).
Pikkumies tuolla yskiä louskuttaa nukkuessaan, toinen ei vielä osaa odottaa joulua. Mutta se on varmaa, ettei kuusen alle mahdu juurikaan muuta, kun pikkumiehen isot paketit <3
Kinkun paisto on kuivaharjoiteltu jo niin monesti, että siitä on ihan pakko tulla hyvä. (tuli siitä viimeksikin, meni vaan aika myöhä yöhön, ennenkuin päästiin maistamaan.)
Olo on varsin rento. Ei turhaa stressiä. Saunan voisi joku päivä pestä ja lanttulaatikkoa vielä paistaa.
Joulu saa tulla!

Rauhaisaa joulun aikaa, palaan taas kun sille tuntuu.

elossa

-nimittäin täällä ollaan, elossa yhä. Vaikkakin elo on keskittynyt reilun viikon tietokoneen ulkopuoliseen elämään, mikä sinänsä on mielestäni oikein hyvä. Toisaalta se on ihme, koska kotona ollessa yleensä joka päivä tulee hetki, jolloin kyllä kerkeää hetkiseksi tietokoneelle. Mutta niin, nyt ei ole käynyt mielessäkään että aukaisisi koneen. Eikä siksi, ettenkö olisi kerennyt. (tosin ei me kyllä ihan hirveesti olla kotona oltu... krhm.)
Niin, kyllähän täällä sitä touhuakin on riittänyt...
... extempore retki kahdestaan pikkuisännän kanssa pohjoisen enolaan
... pipareita
... etelän puolen serkkuja
... synttäreitä
... ystävien trehvailuja
... tupareita
... joulukoristeita
... mummoja ja ukkeja
... askartelua
... nukuttamista
... käsityötä
... siivoamista
... vaipan vaihtoa
... shoppailua
... puheluita siskolle
... syöttämistä -ja syömistä
... uunin lämmitystä
... sohvalla rötköttämistä, miehen vieressä <3

Että aika tavallista kuitenkin. Joulun odotusta ilman joulukalenteria!
Mutta kiitollisena tästä kaikesta. palaamme jälleen.

joulustelua

Kyllä sen voi jo aloittaa hiljalleen, joulustelun, kun onhan ensi sunnuntaina jo ensimmäinen adventti. Ja kun kerran mieli alkaa olla jouluinen. Monena jouluna sitä mieltä on pitänyt metsästää, mutta nyt se hiipikin ihan yllättäen. Ja niin otin liiteristä kirveen, ja lähdin kuusen kaatoon. Tosin isäntä oli ystävällisesti kaatanut valmiiksi pitkän rivin kuusia, joista valkkasin parhaimman ja katkasin vaan ylimääräistä pois. Sitten pikkumiehen kanssa jyskytettiin kangella hieman reikää routaiseen maahan, ja kuusi pystyyn, valot kehiin ja tadaa, jopa tuli nätti. Tänään voin ehkä ripustella loput ulkovalaistukset. Ja sitten olikin sopimus, että paistetaan ne ekat joulutortut, kun on valotkin laitettu. Kyntteliköt kyllä laitan vasta joulukuun alusta, niitä keretään katsella sittenkin. Ja jouluradio etsitään sitten jälleen netistä.
Oi ja voi, jouluradio. Sitä tuli vuosi sitten kuunneltua töissä, ainakun töiltään vaan kerkesi. Ihan vähän eri fiilikset nyt...
Pikkuisäntä ei vielä paljon joulusta perusta. Mutta hyppykiikusta sitäkin enemmän. Pääsi sellaiseen mummolassa :) ja sen avulla voi vaikka LENTÄÄ. Voi ipana. Kylläpä nauratti kaikkia, ihan koskee naurulihaksiin vieläkin.

Näihin lennokkaisiin tunnelmiin tällä kertaa.

leikkilääkäri

Niinpä löytyi taas yksi lääkäri, joka ei ollutkaan sitä miltä näytti tahi kuulosti. Ei ollutkaan oikea lääkäri, vaan vähän ikäänkuin vain leikki lääkäriä. Ehkäpä kovasti sellainen wanna be lääkäri. Tai sitten vaan tosi perso isolle palkalle. Onhan sen pitänyt osata tuo lääkäri leikki melko hyvin, kun nyt vasta paljastui. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla jotakin, mitä ei oikeasti ole.
Luin lehdestä, että hoitajat eivät ole osanneet epäillä mitään. Noh, miksipäs olisivat epäilleet. Hoitajana tiedän sen, että niitä lääkäreitä on (ikävä kyllä) liiankin moneen junaan. Eihän niitä osaa sitten epäillä, kun niitä pitää kunnioittaa -onhan ne lääkäreitä, ne kaikista kummallisimmatkin hiihtäjät... Oi ja voi, vaikka minä olen sitä mieltä, että kylläpä saavat tehdä palkkansa eteen, hoitajilla on omatkin työnsä. Ja onneksi aika moni uudemman polven lääkäreistä tekeekin. Noh, tämä nyt ei liity taas tähän leikkilääkäri asiaan.
Olenpa sitten vaan mietiskellyt tapaamiani lääkäreitä, että kuka niistä onkaan leikkilääkäri ja kuka oikea lääkäri, mistä sen voi työssä oikeasti tietää. Kyllähän sitä pitäisi voida luottaa niihin todistuksiin, että koulut on käyty ja opit saatu. Ja sitä myötä tietysti siihen tahoon, joka niitä todistuksia syynää. Siihen, joka on minunkin paperini syynännyt ja nimeni laittanut sinne listaan, josta kaikki sen pääsevät näkemään, jos epäilevät minun oikeuttani sairaan- tai terveydenhoitajana.
Joo. Luin vaan sitten tämän kuuluisan maalaislääkärin kommentin siitä, miksi hän ei pääsisi enää opiskelemaan lääkäriksi. Koskapa nykyään hakukokeissa painotetaan enemmän YDINFYSIIKKAA kuin asiakkaan kohtaamista.
Ilokseni luin lehdestä myös joku aika sitten, miten lääkärikoulussa opetellaan asiakkaan kohtaamista. Heillä on ihan teatterista näyttelijöitä, jotka esittää potilasta, ja sitten lääkärioppilas treenaa sitä asiakastyötä. Se kuullosti hyvältä, ja sitä kyllä tarvitaan.
Mutta niin, ei sitä pelkällä hyvällä asiakaspalvelullakaan lääkäriksi vielä päästä. Kyllähän sitä pitää vähän tietääkin niistä sairauksista ja terveydestä. Niih. Eikä minusta olisi lääkäriksi. Pitäis päättää ihan liian isoista asioista. Ja keltäs ne lääkärit kysyy -toisiltaan vaan. Hoitaja voi aina kysyä lääkäriltä, jonka sitten kans PITÄÄ tietää ;) (ja hoitaja tosisti luottaa, että se lääkäri tietää...)
Ettäpä tämmöisiä lääkärijuttuja tänään. Ajatus on aika lenteleväistä sorttia tänään.